RISTO. Ja ovathan he vielä nuoria molemmat, ja niinkuin tiedetään, nuoruus ja hulluus —
ANNA. Älä puolusta heitä, sanon minä; minä vimmastun, minä joudun raivoon!
RISTO. Mutta jos eivät tädiltä saa apua, niin on heidän häviönsä tosiaankin kohta valmis.
ANNA. Olkoon, olkoon vain!
RISTO. Jos vain joku vekseli protesteerataan, niin menevät kohta talosta ja kaikesta.
ANNA. Menkööt, se ei minua liikuta, ei rahtuakaan.
RISTO. Ja silloin ovat keppikerjäläisiä.
ANNA. Olkoot, olkoot, olenhan minä sen jo sanonut. Minä näytän noille ylpeille, noille pahankurisille, mitä on halveksia ja ylenkatsoa äitiänsä, omaa kantajaansa ja kasvattajaansa! Vai olen siis todellakin liian halpa tuohon komeaan seuraan tänä iltana! Hyi saakeli, en tahdo tuota ajatellakaan, hyi! (Sylkäisee.) Mutta mitä jos tekisin heille pienet kepposet. Jos kumminkin tulisin — mitä silloin sanoisi tuo fiini herrasväki? (Erikseen.) Niin, jos olen menevinäni Heimoseen ja sitten aivan äkkiarvaamatta —? Niin, tuopa ei niin hullu ajatus olekaan, eipä niinkään. Silloin saisin näyttää sekä heidän suurille vieraillensa että — (Ääneen.) Niin, sen teen, sen teen aivan varmaan; se on päätetty.
RISTO. Että täti heitä auttaako?
ANNA. Ei, mutta että täti kostaa!