PAROONITAR (noin 50 vuoden vanha, ommellen): Niin, juuri niin, Sohvi on aivan oikeassa — ne käyvät turskimmiksi ja hävittömämmiksi vuosi vuodelta. Jos kyökkipiian voin pitää köyriin asti, niin en tunne itseäni, sen sanon.
TULLINHOITAJAN ROUVA (saman ikäinen, kutoo sukkaa kuumeentapaisella innolla): No, mitä minä sitten sanon Maristani? Enhän minä tohdi häntä puhutellakaan, kun hän on sillä tuulella, ja iltasilla valvoo hän ja lukee, ettemme hirviä nukkua valkean vaaran tähden. Niin, tuo on seuraus lukusaleista, kansansivistyksestä ja kaikesta tuommoisesta. Vai mitä sanoo herra rovasti?
ROVASTI (hymyillen): Ajan henki, ajan henki, kunnioitettavat rouvat!
TULLINHOITAJAN ROUVA. Mutta minä olen tykkänään unohtanut kysyä, kuinka rovastinna voi?
ROVASTI. Kiitos, asianhaarain mukaan, he, he, he!
PAROONITAR. Kuinka mones se on — en muista oikein —?
ROVASTI. Puuttuu vielä yksi tusinasta, luvallanne. (Panee pois asettinsa ja pyyhkii suutansa tyytyväisen näköisenä.) Kiitos ja kunnia emännälle, jäätelö oli mainiota!
PAROONITAR. Niin, pikku ystävämme täällä on todellakin nähnyt liian paljon vaivaa meidän tähtemme.
LAURA. Oh, minä pyydän — kun kerran halvalla talollani on tämmöinen suuri kunnia —
NEITI VANKKANEN. Ei, ei, kasööri ei saa tehdä vääryyttä; nyt on minun vuoroni.