TULLINHOITAJA. Veli on siis lukenut tuon häijyn artikkelin. No, eikö se ole hirveätä, eikö se ole skandaali! Noin soimata virkamiestä, kruunun virkamiestä!
VANKKANEN (vanhempi porvari, lyhyt piippu hampaissa): Niin, semmoisethan ne ovat, nuo sanomalehtikirjoittajat — renttuherroja, jotka eivät parempaan kelpaa! Eikö sama mies myös ole ehdottanut rautatietä kaupunkiimme? Mitä hittoa sillä tehtäisiin, kun meillä on höyryvenheitä, ja kuka sitten ostaisi osakkeitamme, sen tahtoisin tietää? Mutta kuinka se kuuluikaan taas, tuon artikkelin päällekirjoitus? »Onko tullinhoitaja velvoitettu —?»
TULLINHOITAJA. »Onko tullinhoitaja velvoitettu kohtelemaan yleisöä siivosti vai ei?» Huomaa ivaa! Oh, minä voin pakahtua harmista, kun tuota ajattelen! Ja jos vielä muistaa, että tuon häväistyskirjoittajan oma isä myöskin oli virkamies, niin kysyn nöyrimmästi: löytyykö hänen mielessään enää mitään suurta ja pyhää tässä maailmassa, löytyykö sitä, hä?
VANKKANEN. Koirain nalkutusta vain. Parasta olla välittämättä koko asiasta.
TULLINHOITAJA. Niin, kyllä se on helppo veljelle sanoa, mutta minulle, joka — — (jatkaa hiljaa innokkaasti viitaten).
(Miina vasemmalta, kantaen tarjottimella täytetyitä samppanjalaseja. Laura seuraa häntä, viitaten, että ensiksi on tarjottava patrunessalle. Janne ja patruuna tulevat myös samalla oikealta).
VANKKANEN. Mitä, tuleeko vielä samppanjaa?
TULLINHOITAJA. No, katsos perhana!
ROVASTI (pyyhkii suutansa): Ah, samppanjaa!
TULLINHOITAJAN ROUVA. Ei, tämä on toden totta loukkaavata!