JANNE. Majuri — totta, hänet pyyhittiin —
LAURA. Niin, hän on kyllä oiva ja lystikäs mies, mutta eihän häntä voi kutsua, patruuna kun on haastanut hänet oikeuteen, kun hän jossakin seurassa on nimittänyt patruunaa »koijari Andersoniksi». Mutta annapas minun katsoa — (Lukee listasta.) Raatimies Vankkanen tyttärineen — likemmät naapurimme, — ja kontrollööri ja kasööri — fiinimmät nuoret herrat kaupungissa — kas siinä kaikki! Jos tuo nyt on liian paljon, niin —
JANNE. Enhän minä sitä ole sanonutkaan. Tarkoitinhan vain, ettei tässä luettelossa löydy ainoatakaan nimeä omasta säädystämme. Olisi meidän kuitenkin pitänyt kutsua Heimosen perhe, joka on meille vähän sukuakin.
LAURA. Heimoset! Oletko sinä hullu? Pilaisivathan ne kaikki tyyni talonpoikaisella ja kömpelöllä käytöksellänsä. No, kaikenlaisia tuumia sun päähäsi lentääkin, se täytyy sanoa.
JANNE. Mutta ne osoittivat meille paljon hyvyyttä ja ystävällisyyttä kun tänne muutimme, ja sitäpaitsi äitini heitä suuresti kunnioittaa — —
LAURA. No niin — äitisi —!
JANNE. Minä tiedän, mitä tarkoitat. Hän on muka yhtä talonpoikainen ja sivistymätön kuin nekin, eikö niin?
LAURA. Niin, suo anteeksi Janne, mutta rouva, joka nuuskaa ja kiroo —
JANNE. Kiroo?
LAURA. Niin, olenhan minä usein kuullut hänen suustansa pujahtavan sanoja tuommoisia kuin »hitto vieköön» ja »saakeli soikoon», ja kirouksiahan ne ovat, tietääkseni.