JANNE. Totta kaiketi. Niin, eukko on noin vähän tuima ja miehekäs luonteeltaan, ja kun hän suuttuu, niin hän ei paljon sanojansa punnitse. Mutta hänellä on terävä pää ja sydän puhdasta kultaa, sen tiedän parhaiten minä.
LAURA. No, Herra Jumala, kuka sitä kieltää? Tarkoitinhan vain hänen kummallista käytöstänsä. Niin, minun täytyy todellakin tunnustaa sinulle, Janne, että usein olen iloinnut siitä, että hän asuu niin kaukana meistä, ja on niin sidottu kauppatoimeensa, ettei tarvitse peljätä hänen tänne tulevan; sillä myöntäminen sinunkin on, että kauheasti saisimme hävetä hänen tähtensä nykyisten hienojen tuttaviemme edessä, vai mitä?
JANNE (erikseen): Hm, kenen meistä oikeastaan tulisi hävetä, se on asia, joka — —
LAURA. Mitä sanoit?
JANNE. En juuri mitään. — No niin, kuinka tahdot sitten? Annetaan Heimoset siis olla kutsumatta tällä kertaa; luultavasti olisivatkin vähän hämillään näin suuressa seurassa. Mutta mistä sinä juuri aioit minulle puhua? Jotain virvokkeista, luulen minä.
LAURA. Niin, aivan oikein, mitä heille nyt tarjotaan paitsi teetä, sylttiä ja totia? Mitä sanot esim. jäätelöstä ja samppanjasta?
JANNE. Samppanjaa! Oletko kadottanut järkesi? Mistä minä otan rahaa tuommoiseen näinä aikoina?
LAURA. Eihän sitä tarvitsekaan. Onhan meillä vuosirätingit sekä kondiittorissa että viinipuodissa, ja sitä paitsi, kun emme anna illallistakaan, niin —
JANNE. Mutta nuo rätingit ovat kerran maksettavat ja silloin —
LAURA. No, jos tuolla tavalla otat lukuun kaikki pikku-asiat, niin ei sinun ollenkaan olisi pitänyt ajatella tätä kestiä. Muutenhan on päivänselvä, että mitä muhkeammin meillä eletään, sitä suuremman kunnioituksen saamme ja siis myöskin suuremman luottamuksen, senhän lapsenkin pitäisi tajuta.