RISTO. Oikein — vapriköörille, piti minun sanoa, mutta tuota —
LAURA. No, sano ulos sitten, äläkä seiso tuossa kuin mikäkin —
JANNE. Niin, Risto voi hyvin puhua suunsa puhtaaksi.
RISTO. No niin, tuota, asia on nyt semmoinen, että pojat tuolla verstaassa tahtoisivat rahaa — —
LAURA. Mitä? Rahaa?
RISTO. Niin, kuukausipalkkojansa, jotka heidän väitteensä mukaan piti maksaa jo kaksi viikkoa takaperin.
LAURA. Mikä hävyttömyys! Muistuttaa tuommoisesta! Niinkuin Jannella olisi aikomus jättää teidät palkatta, tomppelit!
RISTO. No, minä puolestani en juuri ole suuremmassa tarpeessa, mutta pahemmassa pulassa ovat nuoremmat, jotka ovat velkaa sekä räätälille että suutarille.
LAURA. Niin, kuka käskee heitä velkoja tekemään sitten? Ei ole mikään sen vaarallisempaa nuorelle ihmiselle kuin velkaantuminen. Sano vain, että kauniisti odottavat, kyllä vaprikööri maksaa kun hänellä on aikaa.
JANNE. Ei, Risto on oikeassa, palkat ovat suoritettavat, ne ovat vaan jääneet unohduksiin. Kuinka paljon ne tekevät yhteensä?