(Aina ulkona): »Maiju, Maiju —!«
Maiju. No, tulenhan, tulenhan. (Poistuessaan). Niin, kyllä minä sen rouvalle —
Lyyli. Maiju! Älä suutu! (Tarjoo Maijulle rinkelin, jonka otti kahvia juodessaan). Tuoss' on sinulle rinkeli. — Ei se kuule enää. — No, kas niin! Ei apua sieltäkään! Ja aika kiiruhtaa. (Selailee vihkoa). No, missä se nyt on, tuo paikka? Nukahdin vähän tuolla lehtimajassa, niin tuuli tai mikä lie pannut lehdet noin epäjärjestykseen — — Luen sen uudestaan, niin ehkä sitten sujuu paremmin — — Kas, tässähän se —! (Lukee). »Hän tiesi että tuo nuori, rikas ja korkeasukuinen parooni häntä rakasti ja aikoi pyytää häntä vaimokseen. Mutta hän ei voinut paroonia kärsiä. Sillä hänen sydämessään oli toinen kuva. Hän rakasti insinöör — —« Aiss! Taas tuo! (Pyyhkii kiivaasti pois jotain). »Hän rakasti arkkitehtia. *Niin, hän rakasti salaa toisen omaa*. Ja vaikka hän tiesikin että se on hyvin väärin ja hänen omatuntonsa häntä siitä hirmuisesti nuhteli, niin nuo miehekkäät kasvot ja tuo ystävällinen katse aina vaan olivat hänen sielun-silmiensä edessä. Välistä hän kyllä oikein puri hammastakin ja päätti niin lujasti, että nyt minä en enää häntä ajattele. Mutta silloin tuntui kaikki samassa niin tyhjältä ja kolkolta, tuntui kuin häneltä olisi hänen paras kalleuksensa ryöstetty.«
Insinööri tulee perältä.
Lyyli (häntä huomaamatta). »Sillä vaikka hän olikin onneton, niin hänen suurin ja rakkain ilonsa oli kumminkin tuo salainen, hänen rakastetullensakin aivan tietämätön — —«
Insinööri. Antakaa anteeksi! Häiritsenkö teitä, neiti Lyyli?
Lyyli (peittää paperinsa ja nousee). Insinööri! — Ei — ei suinkaan —
Ins. Te kirjoitatte jotain?
Lyyli Niin, minä tässä vaan —
Ins. No, saako olla utelias ja kysyä, mitä se on, joka teidän huomiotanne niin kiinnittää?