Lyyli (tarttuu koneentapaisesti kynään).
Ins. »Silloin sattui lehtimajan ohitse kulkemaan eräs vanhanpuoleinen herra — jolle hyväntahtoisesti oli annettu asuntoa tuossa samassa huvilassa. Hän huomasi tytön — joka nukkui tuossa niin viattoman rauhallisesti. Samassa tuli pikkunen vallaton vihuri ja hajoitti paperit.«
Lyyli (herkeää kirjoittamasta).
Ins. (ei ole sitä huomaavinaan). »Hiljaa otti hän ne ylös ja — viskatkaa ensimäinen kivi, te, jotka olette ilman syntiä — hän katsoi niihin, huomasi että ne sisälsivät jonkunmoisen novellin muodossa tehdyn itsetunnustuksen, ja hän —«
Lyyli (nousee). Antakaa minun mennä —!
Ins. Odottakaa nyt hetkinen vaan! — »Ja hän ei ainoastaan katsonut, hän luki siitä monta paikkaa, sillä hän huomasi siinä jotakin, joka teki häntä hyvin iloiseksi, ainakin hetkeksi, sillä —«
Lyyli. Laskekaa, sanon minä!
Ins. Pieni Lyyli, se loppuu juuri. — »Niin, hetkeksi, sillä hänen järkensä, vaikka olikin heikko, rupesi kohta puhumaan ja selittämään, miltä kannalta asia on otettava. Yksinäisyys maalla — hänen nuoruutensa — tuo siinä ijässä niin tavallinen kaipaus ihanteista, johon paremman puutteessa tämmöinenkin kömpelö —«
Lyyli (nyyhkii). Voi voi, mitä vasten te noin minulle puhutte! Mikä teidät siihen oikeuttaa? Ja kuinka te uskallatte —?
Ins. (jatkaa). »Ja silloin päätti tuo mies, josta ei vielä kukaan tyttö ole huolinut ja joka ei vielä, niin vanha kuin olikin, ketään ollut rakastanutkaan, niin päätti hän kun päättikin puhua järkevästi tuon pienen Lyylin kanssa ja selittää hänelle, kuinka hänen mielikuvituksensa ainoastaan on tehnyt hänelle pienet kepposet —«