Tuuli kääntyi nyt länteen, aivankuin toivomuksiamme noudattaen. Sitä helpommin pääsimme purjehtimaan saaren luoteisesta kulmasta Pohjoislahden suulle. Kun meillä ei ollut voimia ankkurin käsittelemiseen emmekä uskaltaneet laskea alustamme rantaan, ennenkuin vuoksi oli ehtinyt kohota vähän korkeammalle, oli meillä nyt aikaa yllin kyllin. Toverini neuvoi, miten minun oli käännettävä laiva tuuleen. Monen yrityksen jälkeen siinä onnistuinkin, ja me istuuduimme vaieten toisen ateriamme ääreen.
"Kapteeni", virkkoi hän viimein, huulillaan yhä tuo entinen kiusallinen hymynsä, "tuossa on tuo vanha toverini O'Brien; mitähän jos heilauttaisimme hänet mereen. Minä en tavallisesti saivartele enkä nytkään tunne tunnonvaivoja hänen suunsa tukkimisesta; mutta minusta hän ei ole laivamme kaunistuksenakaan — eikä kai teistäkään."
"Minun voimani eivät siihen riitä, eikä toisekseen se tehtävä minua miellytä. Jääköön senvuoksi minusta nähden tuohon", virkoin.
"Tämä oli onneton laiva — tämä Hispaniola, Jim", hän jatkoi silmää iskien. "Tällä on ihan kuin jonkinlainen voima viedä mieheltä henki, tällä Hispaniolalla — montakohan poloista merimiestä onkaan jo joutunut surman omaksi siitä kun sinä ja minä astuimme laivaan Bristolissa. En ole vielä niin sikamaisen huonoa onnea nähnyt, en totisesti! Tuossa on nyt tuo O'Brien — hän on kuollut, vai mitä? No niin, minä en ole mikään oppinut mies ja sinä olet poika, joka osaat lukea ja selitellä; sano nyt minulle suoraan, onko sinun mielestäsi kuollut mies aivan ikuisesti kuollut vai palaako hän vielä elävien pariin?"
"Sinä surmaat ruumiin, Hands, mutta et sielua; se sinun pitäisi jo tietää", vastasin. "O'Brien on toisessa maailmassa ja katselee ehkä sieltä meitä."
"Vai niin!" hän virkkoi. "Se on onnetonta — vastustajan surmaaminen näyttää siis olevan vain turhaa ajan hukkaa. Oli miten oli, ne henget eivät taida sentään pienistä välittää, sen mukaan mitä minä olen nähnyt. Mutta henget sikseen, Jim. Sinä olet puhunut minulle suoraan ja minä olisin hyvin kiitollinen, jos sinä menisit tuonne kajuuttaan ja toisit minulle sitä — sitä — hitto vieköön! En saa nimestä kiinni; no niin tuo minulle pullo viiniä, Jim — tämä viina on liian väkevää minulle." Mutta Handsin huono muisti näytti minusta luonnottomalta, ja mitä tuli siihen, että hän joisi viiniä mieluummin kuin viinaa, niin sitä minä en ollenkaan uskonut. Koko juttu oli tekemällä tehtyä. Hän tahtoi minun poistuvan kannelta — sen verran oli selvää. Mutta mikä tarkoitus siinä piili, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Hänen silmänsä välttivät aina katsettani; ne pälyivät sinne tänne, tarkastellen milloin taivasta, milloin taas O'Brien vainajaan pälyen. Koko ajan hän hymyili ja näytteli kieltään niin rauhattomana ja hämillään, että lapsikin olisi voinut huomata hänen petosta hautovan. Minä olin kuitenkin heti valmis vastaamaan, sillä minä älysin missä etevämmyyteni piili. Niin perin tyhmältä mieheltä minä helposti kykenisin viimeiseen asti salaamaan epäluuloni.
"Vai viiniä!" virkoin. "Sen parempi. Punaistako vai valkoista?"
"No niin, luullakseni se on aivan saman tekevä minulle, toveri", hän vastasi; "kunhan se vain on väkevää eikä vähällä lopu."
"Olkoon menneeksi", vastasin. "Minä tuon portviiniä. Mutta kotvan sitä saanen etsiä."
Näin sanoen minä laskeuduin alas rappusia niin suurella kolinalla kuin suinkin aikaansain, sieppasin kengät jaloistani, juoksin käytävän toiseen päähän, kapusin ylös keulakajuutan portaita ja kurkistin kannelle. Tiesin, ettei hän odottaisi näkevänsä minua siellä, mutta olin kuitenkin mahdollisimman varovainen. Ja pahimmatkin epäluuloni osoittautuivat tosiksi.