Hän oli kohottautunut käsiensä ja polviensa varaan, ja vaikka sääreen nähtävästi kovasti koskikin liikkuessa — sillä kuulin hänen vaivoin voihkinan pidättävän — niin ryömi hän kuitenkin hyvää kyytiä kannen yli. Parissa minuutissa hän oli ylähangan vesireikien luona ja kaivoi eräästä köysikasasta esiin pitkän puukon, taikka, paremmin sanoen, lyhyehkön tikarin, joka oli kahvaa myöten veressä. Hän tarkasteli sitä hetkisen, leuka päättäväisesti eteenpäin työnnettynä, koetti kärkeä kämmeneensä ja, piiloittaen sitten aseen poveensa, ryömi takaisin entiselle paikalleen.
Enempää minun ei nyt tarvinnutkaan tietää. Israel kykeni liikkumaan, hän oli nyt asestettu, ja koska hän oli nähnyt niin paljon vaivaa päästäkseen seurastani vapaaksi, niin olin minä selvästi tarkoitettu uhriksi. Mitä hän senjälkeen aikoi tehdä — ryömiäkö yli saaren Pohjoislahdesta suon keskeiselle leiripaikalle, vaiko laukaista pitkän Tomin luottaen siihen, että hänen omat toverinsa ensiksi tulisivat hänen avukseen — sitä minä luonnollisesti en voinut arvata.
Tunsin voivani kuitenkin luottaa häneen yhdessä asiassa, koska meidän molempien edut siinä kävivät yhteen, ja se oli kuunarin saattaminen satamaan. Kumpikin meistä halusi saada sen suojaan rannalle ja niin sijoitetuksi, että se tarpeen tullen olisi mahdollisimman vähällä vaivalla ja vaaralla jälleen irroitettavissa. Ja minä päättelin, että siksi kunnes tämä oli tehty, minun henkeni kyllä oli turvattu.
Samalla kuin aivoni selvittelivät näitä seikkoja, ei ruumiinikaan ollut toimettomana. Minä olin luikkinut takaisin kajuuttaan, pistänyt kengät jälleen jalkoihini ja umpimähkään kaapannut jonkun viinipullon käteeni. Palasin nyt tuomisineni jälleen kannelle.
Hands makasi aivan samassa asennossa kuin lähtiessänikin, kokoonlyyhistyneenä ja silmäluomet alaspainuneina, aivan kuin olisi hän ollut liian heikko, valoa sietääkseen. Minun palatessani hän kuitenkin katsahti ylös, napsautti hyvin tottuneesti pullosta kaulan poikki ja otti aika siemauksen, virkkaen vanhaan tapaansa: "onneksi olkoon!" Sitten hän oli hetkisen aivan hiljaa, kunnes veti esiin tupakkarullan ja pyysi minua leikkaamaan siitä itselleen mällin.
"Leikkaapa tuosta kiemura minulle", hän virkkoi, "sillä minulla ei ole veistä, ja vaikka olisikin veitsi, niin tuskinpa olisi voimia. Ah, Jim, Jim, pelkäänpä tehneeni lehmänkäännöksen. Leikkaa minulle mälli, joka sangen varmaan lienee viimeiseni, poikaseni, sillä luulenpa olevani lähdössä pitkälle kotimatkalle."
"Mällin leikkaan", virkoin, "mutta jos olisin sinun housuissasi ja arvelisin tilani niin huonoksi, niin rukouksiin turvautuisin, kuten kristityn miehen sopii."
"Miksi?" hän kysäsi, "sanopa minulle, miksi."
"Miksikö?" huudahdin. "Hetkinen sitten kyselit minulta kuolleista. Sinä olet uskostasi luopunut, sinä olet elänyt synneissä, valheissa ja veritöissä. Tuossa jalkojesi juuressa makaa parhaallaan mies, jonka olet surmannut, ja sinä kysyt minulta 'miksi.' Kautta Jumalan laupeuden, Hands, etkö jo käsitä?"
Minä puhuin vähän kiivaasti, kun muistin verisen tikarin, jonka hän oli piiloittanut taskuunsa ja jolla hän aikoi minut katalasti murhata. Mutta hän puolestaan otti huikean kulauksen viinipullosta ja lausui tavattoman juhlallisesti: