Soihdun punertava loimu, valaistessaan hirsimajan sisustaa osoitti tosiksi pahimmatkin aavistukseni. Mökki varastoineen oli merirosvojen hallussa; tuossa oli viinatynnyri, tuossa sianliha ja leivät aivan ennallaan, mutta vangeista ei näkynyt merkkiäkään, ja se kasvatti pelkoni kymmenkertaiseksi. En voinut tätä muuten selittää kuin että kaikki olivat surmatut, ja sydäntäni kouristi soimaus, etten ollut jäänyt paikalleni kuollakseni heidän rinnallansa.
Merirosvoja oli mökissä kaiken kaikkiaan kuusi; muut olivat saaneet surmansa. Jalkeilla oli viisi pöhöpuna-naamaista, humalaisesta unestaan äkkiä herätettyä roikaletta. Kuudes oli kohottautunut vain kyynärpäittensä varaan. Hän oli kalpea ja verinen side hänen päässään osoitti, että hän oli äskettäin haavoittunut ja että haavan sitomisesta oli vieläkin lyhempi aika kulunut. Mieleeni muistui mies, joka suuren rynnäkön aikana oli kuulamme satuttamana paennut metsään, ja minä arvasin saman miehen nyt olevan edessäni.
Papukaija istui höyheniään pöyhistellen Pitkän Johnin olkapäällä. John itse näytti minusta tavallista kalpeammalta ja totisemmalta. Yllään hänellä vielä oli sama hieno verkakauhtana, jota hän rosvojoukon lähettiläänä meitä puhutellessaan oli käyttänyt, mutta savinen lieju ja pensaikon terävät piikit olivat jo muuttaneet sen ulkoasultaan perin kurjaksi.
"Kas vain", hän virkkoi, "siinähän on Jim Hawkins, kautta puisen koipeni, ja aivan kuin olisi taivaasta tipahtanut! No terve tulemaasi, totisesti!"
Näin sanoen hän istuutui viinatynnyrille ja rupesi panemaan tupakaksi.
"Lainaappa vähän sitä pärettä, Dick", virkkoi hän ja lisäsi sitten saatuaan piipun palamaan, "kiitos, poikaseni; pistä nyt soihtusi halkopinon rakoon. Ja te, herrani, älkää kainostelko — ei teidän tarvitse seisoa herra Hawkinsin edessä, hän ei pahastu, sen takaan, vaikka istuttekin. Kas niin, Jim", jatkoi hän piippuansa painellen, "täällä sinä nyt olet ja John-vanhus on tulostasi aivan mielissään. Minä näin jo ensi silmäyksellä, että sinä olit ovela poika, mutta tämä käy sentään aivan yli ymmärrykseni."
Tähän minä luonnollisesti en vastannut mitään. He olivat asettaneet minut selkä vasten seinää, ja siinä nyt seisoin tirkistäen toivoakseni hyvinkin urmakkana Silveriä suoraan silmiin, vaikka sydäntäni kouristelikin mitä synkin epätoivo.
Silver vetäsi levollisena savun pari piipustaan ja jatkoi sitten:
"Kun sinä nyt kerran olet täällä, niin kerron sinulle vähän siitä, mitä mielessäni liikkuu. Minä olen, suoraan sanoen, aina pitänyt sinusta, sillä sinä olet nokkela poika ja minun itseni perikuva niiltä ajoilta, jolloin olin nuori ja sorja. Minä olen aina tahtonut sinun liittyvän meihin, tulevan osalle yritykseemme ja kuolevan gentlemannina, ja nyt sinulla, poikaseni, ei muuta neuvoa olekaan. Kapteeni Smollett on veikeä merimies — minkä minä milloin tahansa olen valmis myöntämään — mutta ankara kurinpitäjä. 'Velvollisuus on velvollisuus', sanoo hän, ja oikeassa hän onkin. Kapteenia sinun siis on varottava. Tohtorikin on sinulle äkeissään — 'kiittämätön nulikka', sanoi hän, ja asemasi on kaiken kaikkiaan tällainen: sinä et voi palata takaisin omiesi luo, sillä he eivät sinua seuraansa huoli; ja ellet sinä ypöyksin muodosta kolmatta laivaseuruetta, mikä pitemmän päälle tuntunee perin kolkolta, niin on sinun liityttävä kapteeni Silveriin."
Siihen asti oli kaikki hyvin. Toverini olivat siis kaikki elossa, ja vaikka puolittain uskoinkin todeksi Silverin väitteen, että toverini olivat pakoni tähden minuun suuttuneet, niin olin kuulemastani kuitenkin enemmän mielissäni kuin huolissani.