"Kehen sitten?" junkkari kysyi.
"Silveriin, herrani", kapteeni vastasi. "Hän haluaa yhtä hartaasti kuin mekin asettaa kaikki kohdallensa. Kaikki on vain pahan tuulen purkausta; hän pian puhuttelisi heidät järkiinsä, jos vain saisi siihen tilaisuuden, ja minä juuri ehdottaisin, että me antaisimme hänelle sellaisen tilaisuuden. Sallikaamme miehistön lähteä maihin iltapäiväksi. Jos he menevät kaikki, niin me puolustaudumme laivassa. Jos ei kukaan heistä lähde, niin puolustaudumme kajuutassa, ja jumala auttakoon silloin asiaamme. Jos taas vain jotkut lähtevät, niin — pankaa sanani mieleenne — Silver tuo heidät takaisin lempeinä kuin lampaat."
Sillä oli asia päätetty; ladatut pistoolit jaettiin kaikille varmoille miehille, Hunter, Joyce ja Redruth saivat tiedon salaisuudesta, ja ottivat vastaan uutisemme tyynemmin ja rohkeammin kuin olimme toivoneetkaan. Sitten kapteeni meni kannelle ja puhui miehistölle:
"Hyvät miehet", sanoi hän, "meillä on ollut kuuma päivä ja kaikki ovat väsyneitä ja huonolla tuulella. Pieni retki maihin ei vahingoita ketään — veneet ovat vielä vesillä. Te saatte ottaa laivaveneet ja mennä maihin iltapäiväksi. Minä laukaisen kanuunan puolen tuntia ennen auringonlaskua."
Minä luulen, että miesparat kuvittelivat saavansa kahlata aarteissa heti kun pääsivät maihin, sillä tuossa tuokiossa kaikki ilmestyivät kannelle ja kajahuttivat ilonhuudon, niin että kaukaisetkin kukkulat kaikuna vastasivat ja linnut uudelleen pyrähtivät kirkuen lentoon.
Kapteeni oli liian viisas viivytelläkseen. Hän poistui heti ja jätti retken Silverin järjestettäväksi. Ja parasta se luullakseni olikin. Jos hän olisi jäänyt kannelle, ei hän olisi enää voinut edes teeskennellä tietämättömyyttä. Asema oli päivän selvä. Silver oli kapteeni ja kauhean kapinallinen miehistö hänellä olikin. Uskollisten miesten — ja pian sain olla todistajana siitä, että sellaisiakin vielä oli laivassamme — täytyi olla perin typeriä, taikka oli ehkä asema oikeammin niin ymmärrettävissä, että kaikkiin miehiin oli johtajien tyytymättömyys tarttunut — toisiin vain vähemmän, toisiin enemmän — ja että joitakuita, jotka yleensä olivat kunnon miehiä, ei saatu vietellyksi eikä pakotetuksi pitemmälle. Voi kyllä olla laiska, mutta kokonaan toista on anastaa laiva ja murhata joukko viattomia miehiä.
Lopulta oli osat kuitenkin saatu jaetuksi. Kuusi miestä jäi laivaan ja muut kolmetoista, Silver niihin laskettuna, alkoivat laskeutua venheisiin.
Silloin pisti päähäni ensimmäinen niistä mielettömistä ajatuksista, jotka niin tuntuvasti auttoivat pelastumistamme. Jos Silver kerran jätti laivaan kuusi miestä, niin oli selvää, etteivät meikäläiset kyenneet anastamaan laivaa ja puolustamaan sitä; ja koska vain kuusi jäi sinne, niin oli yhtä selvää, etteivät ystäväni juuri tarvinneet minun apuani. Päähäni pisti lähteä maihin. Tuossa tuokiossa minä pujahdin lähimmän veneen keulaan, ja samassa se jo läksi liikkeelle.
Ei kukaan kiinnittänyt minuun erityistä huomiota; etuairoa hoitava mies vain virkkoi: "Sinäkö siellä olet, Jim? Paina pääsi alas." Mutta silloin Silver toisesta venheestä loi minuun terävän katseen ja kysyi ankaralla äänellä, olinko minä todellakin siellä. Siitä hetkestä saakka aloin katua tekoani.
Miehet soutivat kilpaa rantaa kohti; mutta kun vene, jossa minä olin, oli alun pitäen hyvän matkan edellä ja sitäpaitsi toisia kepeämpi, jätti se muut kauas jälkeensä. Sen keula oli jo työntynyt rantapuiden sekaan ja minä olin jo saanut kiinni muutamasta oksasta ja hypännyt rannalle tiheimpään metsikköön, kun Silver ja muut olivat vielä satakunnan metrin päässä rannikosta.