"Jim, Jim", kuulin hänen huutavan.
Mutta minä, kuten arvannette, en huudoista välittänyt, vaan hyppien ja pujotteleutuen juoksin umpimähkään suoraan eteenpäin niin kauan kuin jalat kannattivat.
14 Luku.
Ensimmäinen ottelu.
Minä olin niin iloissani, kun olin päässyt livahtamaan Silverin käsistä, että rupesin nauttimaan vapaudestani ja katselemaan mielenkiinnolla tuota ihmeellistä seutua, johon olin joutunut.
Minä olin juossut halki rämeikön, jossa kasvoi sankka pajukko, kaislikkoa ja kummallisia, minulle tuntemattomia puita, ja olin nyt saapunut kumpuilevan, hiekkaperäisen ahon reunaan. Se oli noin mailin pituinen ja siinä kasvoi muutamia mäntyjä ja joukko mutkikkaita puita, jotka varreltaan muistuttivat tammea, mutta lehdiltään olivat vaaleita, pajun tapaisia. Aukeaman toisessa päässä kohosi yksi kukkuloista ja sillä oli kaksi omituista, louhikkoista huippua, jotka loistivat monivärisinä auringon paisteessa.
Ensi kerran tunsin nyt tutkimusmatkailijan iloa. Saari oli asumaton; laivatoverini olin jättänyt jälkeeni, ja edessäni ei ollut muita olentoja kuin järjettömiä elukoita. Minä samoilin sinne tänne puiden lomitse. Siellä täällä kasvoi minulle outoja, kukkivia kasveja; näin myös käärmeitä, ja muuan niistä kohotti kallion kielekkeelle päätään ja sähähti minulle kuin mikäkin hyrrä. En osannut aavistaakaan, että se oli minulle verivihollinen ja että tuo ääni oli kuuluisan kalkkarokäärmeen.
Sitten saavuin laajaan, noiden tammimaisten puiden muodostamaan tiheikköön — kuulin jäljestäpäin, että ne olivat pajutammia nimeltään — jossa ne kasvoivat matalina kuin orjantappurapensaat, oksat omituisesti käpertyneinä ja lehvät tiheinä kuin paras kaislakatto. Tiheikkö alkoi erään hietakummun laelta ja laajeni ja kävi vähitellen korkeammaksi, kunnes se yhtyi leveään kaislikkoiseen luhtaan, jonka halki lähin edellämainituista pienistä puroista kiemurteli satama-altaaseemme. Rämeikkö höyrysi kuumassa auringonhelteessä ja Tähystäjän ääripiirteet häämöttivät väräjävän sumuverhon takaa.
Äkkiä syntyi kuhinaa kaislikossa; villihanhi hypähti kaakattaen lentoon, sitä seurasi toinen, ja pian kierteli rämeen kohdalla kokonainen parvi erilaisia lintuja kirkuen ja kaakattaen. Minä päätin siitä, että joku laivatovereistani varmaankin lähestyi pitkin rämeikön laitaa, sillä pian kuulin kaukana ihmisäänen hyminän, joka tarkkaavaisesti kuunnellessani alati läheni ja koveni.
Tästä pahasti pelästyneenä ryömin lähimmän tammipuun alle piiloon ja kyykötin siellä, korvat horössä, hiljaa kuin hiiri.
Toinen ääni vastasi; sitten ensimmäinen ääni, jonka nyt tunsin Silverin ääneksi, rupesi uudelleen puhumaan ja jatkoi kotvan aikaa hyvin ankarana. Silloin tällöin vain toinen hänet keskeytti. Äänensävystä päättäen he puhelivat vakavasti, melkeinpä vihaisesti; mutta korvani eivät erottaneet yksityisiä sanoja.