"Jos minä vain pääsen takaisin laivaan", minä lupasin, "niin saat juustoa vatsamäärältä."
Hän oli koko ajan tunnustellut takkini liepeitä, silitellyt käsiäni, tarkastellut kenkiäni ja yleensä puheensa lomassa osoittanut lapsellista iloa ihmistoverin läsnä olosta. Mutta viimeiset sanani kuultuaan hän säpsähti ja katsoi minuun samalla kertaa hämmästyneen ja ovelan näköisenä.
"Jos vain pääset takaisin laivaan, sanot?" hän puhui. "Kukapa sinua siinä estäisi?"
"Et ainakaan sinä, ellen erehdy", vastasin.
"Et erehdykään", hän huudahti. "Mutta kuulehan nyt — mikä sinun nimesi on?"
"Jim", vastasin.
"Jim, Jim", hän hoki nähtävästi mielissään. "Kuulehan nyt, Jim; minä olen viettänyt täällä niin raakaa elämää, että sinä häpeäisit kuullessasikin. Ethän sinä, esimerkiksi, voisi uskoa että minulla on ollut hurskas äiti — kun nyt katselet minua?"
"No, enpä oikein", vastasin.
"Niinpä niin", hän puhui, "ja sitten minulla on ollut — hyvin hurskas. Ja minä olin siivo, hurskas poika ja osasin katkismukseni ulkoa kannesta kanteen. Ja tällainen minusta on tullut, Jim, ja se alkoi nappipelillä hautausmaalla! Sillä se alkoi, mutta minä lankesin paljon syvemmälle. Miten äitini minulle puhuikaan ja ennusti mihin vielä päätyisin, se hurskas nainen! Mutta kohtalo se minut tänne heitti. Täällä autiolla saarellani olen nyt kaikkea mietiskellyt ja ruvennut jälleen hurskaaksi. Sinä et näe minun tuon vertaa rommia maistelevan, pikkuruikkusen vain menestykseni kunniaksi heti kun saan siihen tilaisuuden. Minä olen lujasti päättänyt tehdä parannuksen ja keinokin siihen on tiedossani. Kuule, Jim", — lisäsi hän vilkaisten ympärilleen ja alentaen äänensä kuiskaukseksi — "minä olen rikas."
Nyt minusta oli selvää, että mies parka oli yksinäisyydessään menettänyt järkensä; ja arvatenkin ilmaisi kasvojen ilme ajatukseni, koska hän hyvin kiivaasti uudelleen vakuutti: