"Kohotti rukoilevasti kätensä."
Silloin minä heti pysähdyin.
"Ken olet", kysyin.
"Ben Gunn", hän vastasi ja hänen äänensä kahisi soinnuttomana kuin ruostunut lukko. "Olen Ben Gunn raukka, ja kolmeen vuoteen en ole puhutellut kristittyä ihmistä."
Minä näin nyt, että hän oli valkoihoinen kuten minäkin ja että hänen kasvonpiirteensä olivat milteipä miellyttävät. Hänen ihonsa, missä se vain oli paljaana, oli auringon paahtama, huuletkin olivat mustuneet ja hänen kauniit silmänsä näyttivät perin omituisilta tuossa mustassa naamassa. Kaikki kerjäläiset, joita olin nähnyt tai mielessäni kuvitellut, hän voitti repaleisuudessa. Pukuna hänellä oli purje- ja öljykankaan riekaleita ja koko tätä ryysykasaa piti koossa mitä erilaisimmat ja omituisimmat kiinnittimet, metallinapit, puutikut ja tervaiset seisinkisolmukkeet. Vyöllä hänellä oli vanha messinkisolkinen nahkavyö, ainoa kokonainen kapine koko vaatetuksessa.
"Kolme vuotta!" huudahdin. "Kärsitkö haaksirikon?"
"En, toveri", hän vastasi — "maihin jättivät."
Minä olin kuullut puhuttavan maihin jättämisestä ja tiesin, että se oli kauhea rangaistus, jota merirosvot hyvinkin usein käyttivät. Rangaistava jätettiin jollekin autiolle saarelle ja hänelle annettiin vain vähän ampumatarpeita avukseen.
"Kolme vuotta sitten minut jätettiin maihin", hän jatkoi, "ja siitä lähtien olen elänyt vuohista, marjoista ja simpukoista. Olipa mies missä tahansa, sanon minä, niin aina hän toimeen tulee. Mutta, toveri hyvä, kristityn ruokaa minä kipeästi kaipaan. Eihän sinulla satu olemaan juuston nokaretta taskuissasi? Vai ei! Minkäpä sille! Monena pitkänä yönä olen uneksinut juustosta — paistetusta enimmäkseen — ja kun sitten olen herännyt, niin kuola on vain suupielistä juossut."