Viipymättä aloin ryömiä takaisin metsän aukeamalle puolelle niin nopeasti ja hiljaa kuin vain voin. Samassa jo kuulin Silverin ja hänen toveriensa huutelevan toisilleen ja nämä vaaraaennustavat äänet lisäsivät kiirettäni. Heti kun olin päässyt tiheiköstä, läksin juoksemaan minkä jalat kannattivat, ollenkaan ajattelematta mihin suuntaan pakenin, kunhan vain pääsin kauemmaksi murhaajista. Ja juostessani kasvoi pelkoni kasvamistaan, kunnes minä olin kuin järkeni menettänyt.
Ja voiko todella ajatellakaan toivottomampaa asemaa kuin missä minä nyt olin? Kuinka uskaltaisin, kun kanuuna paukahtaisi, mennä veneille noiden hirviöiden pariin, joiden rikoksen kautta äsken vuotanut lämmin veri vielä höyrysi? Eikö heistä ensimmäinen, joka vain näki minut, vääntäisi niskani nurin? Eikö toiselta puolen taas viipymiseni todistaisi, että olin peloissani ja siis tiesin mitä tiesin? Kaikki on hukassa, ajattelin. Hyvästi Hispaniola, hyvästi junkkari, tohtori ja kapteeni! Minun ei auttanut muu kuin joko kuolla nälkään tai joutua kapinoitsijoiden murhattavaksi.
Koko ajan olin, kuten sanoin, herkeämättä juossut ja huomaamattani joutunut sen kaksihuippuisen, pienen kummun juurelle. Olin nyt saapunut siihen osaan saarta, jossa pajutammet kasvoivat harvemmassa ja olivat kasvultaan ja kooltaan enemmän tavallisten puiden näköisiä. Näiden seassa seisoi siellä täällä joitakuita mäntyjä, joista jotkut olivat viisikymmentä, muutamat aina seitsemänkymmentä jalkaa korkeita. Ilmakin tuntui raittiimmalta kuin alhaalla suon seuduilla.
Ja täällä uusi yllätys pani minut läpättävin sydämin pysähtymään.
15 Luku.
Saaren asukas.
Kukkulan rinteeltä, joka sillä kohdalla oli jyrkkä ja kivinen, irroittui sorakasa ja vieri rapisten ja hyppelehtien puiden lomitse. Katseeni kääntyi vaistomaisesti sinne päin ja minä huomasin jonkun olennon hyvin sukkelasti juoksevan männyn taakse. Oliko se karhu, ihminen vai apina, jäi minulle täydelliseksi arvoitukseksi. Tummalta ja pörröiseltä se vain näytti, muuta en tiennyt. Mutta tuon uuden ilmiön synnyttämä pelko pani minut pysähtymään.
Minusta näytti nyt siltä kuin olisin joutunut kahden tulen väliin: takanani olivat murhaajat ja edessäni tuo minua pälyilevä selittämätön olento. Heti alkoi minusta tuntua paremmalta antautua tiettyyn vaaraan ja väistää tätä tuntematonta. Itse Silverkaan ei minusta ollut niin kammottava kuin tämä metsän asukas, ja minä pyörähdin ympäri ja vilkuillen alinomaa olkani yli läksin juoksemaan veneille päin.
Silmänräpäyksessä olento jälleen ilmestyi ja läksi suuressa kaaressa kiertämään eteeni. Olin jo väsyksissä, mutta vaikka voimani olisivat olleet virkeimmilläänkin, niin turhaa olisi ollut, sen nyt huomasin, kilpailla nopeudessa sellaisen vastustajan kanssa. Rungolta rungolle vilahti olento vikkelästi kuin hirvi, juosten kahdella jalalla kuin ihmisetkin, mutta kuitenkin eri tavalla siinä suhteessa, että se juostessaan piti ruumistaan melkein kaksin kerroin taivutettuna. Ihminen se sittenkin oli, sitä en nyt enää voinut epäillä.
Minä aloin nyt muistella ihmissyöjistä kuulemiani kertomuksia, ja vähällä oli etten jo huutanut apua. Mutta se tosiseikka, että olento oli ihminen, vaikkakin villi, oli vähän tyynnyttänyt minua, ja Silverin pelko kasvoi samassa suhteessa. Minä pysähdyin ja rupesin miettimään jotain keinoa, jolla pelastuisin pälkähästä. Siinä miettiessäni muistin äkkiä pistoolini. Heti kun huomasin, etten ollut aseeton, palasi rohkeuteni ja minä käännyin päättäväisesti saaren asukkaaseen päin ja läksin nopeasti astumaan häntä kohti.
Hän oli tällöin erään puun takana; mutta nähtävästi hän oli tarkasti pitänyt minua silmällä, koskapa hän, heti kun olin alkanut häntä lähestyä, tuli esiin piilostaan ja astui askeleen minua vastaan. Sitten hän näytti empivän, perääntyi, tuli uudelleen lähemmäksi ja viimein hän suureksi hämmästyksekseni heittäytyi polvilleen ja kohotti rukoilevasti kätensä.