"Kädet alas!" huudahti Silver hypähtäen takaperin yhtä ketterästi ja varmasti kuin tottunut voimistelija.
"Saman tekevä, John Silver", toinen virkkoi. "Se on paha omatuntosi, joka sinut saa minua pelkäämään. Mutta taivaan tähden, selitä minulle, mikä tuo huuto oli."
"Tuoko?" Silver vastasi myhäillen, mutta entistäänkin enemmän varuillaan ja silmät leveässä naamassaan pieninä kuin neulannupit, mutta kiiluvina kuin hiottu lasi. "Tuoko? Taisi olla Alan."
Silloin Tom parka julmistui kuin sankari.
"Alan!" hän huudahti. "Silloin rauha olkoon hänen sielulleen, sillä hän oli rehti merimies. Ja mitä sinuun tulee, John Silver, niin olet sinä kauan ollut toverini, mutta et ole enää toverini tästä lähtien. Vaikka ehkä kuolenkin koiran kuoleman, niin kuolenhan velvollisuuteni täyttäen. Sinä olet murhannut Alanin, vai kuinka? Murhaa minutkin jos voit. Mutta minä halveksin sinua."
Näin sanoen tuo urhea mies käänsi empimättä selkänsä kokille ja läksi astumaan rantaa kohti. Mutta kauas ei hänen oltu sallittu päästä. Karjahtaen tempasi John puunoksan, pudotti sauvan kainalostaan ja lähetti tuon kömpelön heittoaseen suhisten toveriaan kohti. Se sattui, pää edellä, keskelle Tom-paran selkää hartioiden väliin. Hänen kätensä heilahtelivat ylös, hän parahti hiljaa ja kaatui.
Ei kukaan ole saanut koskaan tietää vahingoittuiko hän pahasti tai lievemmin. Äänestä päättäen hänen selkärankansa lienee kuitenkin taittunut. Mutta hän ei saanut aikaa toipumiseen. Silver, yksijalkaisena ja ilman sauvaansakaan ketteränä kuin apina, oli tuossa tuokiossa hänen päällään ja työnsi puukkonsa kahteen kertaan kahvaa myöten tuohon avuttomaan ruumiiseen. Piilopaikastani kuulin hänen ääneensä ähkäisevän kummallakin iskulla.
En tiedä miltä pyörtyminen oikeastaan tuntuu, mutta tiedän, että silloin maailma hetkiseksi häipyi sumuksi edessäni; Silver ja linnut ja Tähystäjän korkein huippu pyörivät sekavina silmissäni ja kaikenmoiset kellot ja etäiset äänet kaikuivat korvissani.
Kun jälleen tulin tajuihini, oli hirviöllä jo sauva kainalossaan ja hattu päässään. Hänen jalkojensa juuressa makasi Tom liikkumattomana ruohikossa; mutta murhaaja ei hänestä vähääkään välittänyt, kuivaili vain veristä puukkoaan ruohotukkoon. Kaikki muu oli ennallaan, aurinko yhä säälittä paahtoi höyryävää suota ja vuoren korkeata huippua; ja vain vaivalla sain vakuutetuksi itseni siitä, että murha todellakin oli tehty ja ihmiselämä julmalla tavalla katkaistu vain hetki sitten tuossa silmieni edessä.
Mutta nyt pisti Silver käden taskuunsa, veti esiin pillin ja puhalsi siitä jakson ääniä, jotka kaikuivat kauas kuumenneessa ilmassa. Minä luonnollisesti en ymmärtänyt merkin tarkoitusta, mutta se herätti minussa heti pelkoa. Pian saapuisi kai useampia miehiä. Minut voitaisiin huomata. He olivat jo surmanneet kaksi uskollista miestä; eikö minun vuoroni voisi tulla Tomin ja Alanin jälkeen?