"Bill", virkkoi mies äänellä, jonka hän mielestäni koetti saada rohkeaksi ja järeältä kalskahtavaksi.
Kapteeni pyörähti ympäri meihin päin. Hänen kasvoiltaan oli kaikki väri hävinnyt ja nenäkin oli sinertävä. Hän oli kuin mies, joka näkee aaveen tai pahan hengen tai jotain vielä pahempaa, jos sellaista löytyy; ja totta puhuen minun tuli sääli häntä, kun näin hänen niin äkkiä muuttuvan niin vanhaksi ja raihnaiseksi.
"Kas niin, Bill, tunnethan minut, — tunnet vanhan laivatoverisi, Bill, epäilemättä", mies puhui.
Kapteeni hengähti syvään melkein läähättäen.
"Musta Koira!" virkkoi hän.
"Kukapa muukaan?" vastasi toinen vähän rauhoittuneena. "Se entinen Musta Koira on tullut tervehtimään vanhaa laivatoveriaan Billiä 'Amiraali Benbow'n' ravintolassa. Oi Bill, Bill, monet mutkat on meidän molempien matkalla ollut siitä lähtien kun nämä kaksi ulotintani menetin", puhui hän typistettyä kättänsä ojentaen.
"No niin", kapteeni virkkoi, "olet saanut minut käsiisi, minkäpä sille. Puhu suusi puhtaaksi — mitä tahdot?"
"Tuo kuuluu aivan sinunlaiseltasi, Bill", Musta Koira vastasi, "sanoit toden sanan, Billy. Minä tahtoisin lasin rommia tältä pojanveitikalta, johon minä olen jo mielistynyt; ja me istuudumme pöydän ääreen, jos sallit, ja puhelemme kursailematta, kuten vanhat laivatoverit ainakin."
Kun minä palasin rommia tuoden, istuivat he jo kahden puolen kapteenin aamiaispöytää. Musta Koira oli oven puolella ja istui sivuittain niin, että voi pitää silmällä sekä toveriaan että myös, luullakseni, pakotietänsä.
Hän käski minua poistumaan ja jättämään oven auki. "Avaimenreiät eivät ole minua varten, poikaseni", huomautti hän. Minä jätin heidät kahden kesken ja vetäydyin tarjoiluhuoneeseen.