Vaikka koetinkin parhaani mukaan kuunnella, en kotvaan erottanut muuta kuin hiljaista sorinaa, mutta lopulta puhelu alkoi muuttua äänekkäämmäksi ja minä erotin muutamia sanoja, enimmäkseen kapteenin singahuttamia kirouksia.
"Ei, ei, ei, lopeta jo!" hän kerrankin huudahti. Ja hetken perästä kuulin: "Jos hirttämisestä tulee kysymys, niin hirtä kaikki, sanon minä!"
Sitten yht'äkkiä huoneesta kuului kauheita kirouksia ja muuta meteliä — tuolit ja pöytä lensivät kumoon, teräs kilahti, joku parahti tuskasta ja samassa näin Mustan Koiran hurjasti pakenevan ja kapteenin ajavan häntä täyttä juoksua takaa. Molemmilla oli miekat kädessä ja ensin mainitun vasemmasta olkapäästä vuoti veri. Ovessa kapteeni tähtäsi pakenijaan viimeisen kauhean iskun, joka epäilemättä olisi häneltä selkärangankin katkaissut, ellei "Amiraali Benbow'n" suuri ovikilpi olisi sattunut eteen. Vielä tänä päivänäkin voitte nähdä loven kilven alareunassa.
Se isku oli ottelun viimeinen. Kerran tielle päästyään Musta Koira haavastaan huolimatta vilisti pakoon hämmästyttävän nopeasti ja tuossa tuokiossa hävisi kallion harjanteen taa. Kapteeni taas seisoi ovikilpeen tuijottaen aivan kuin järkensä menettänyt mies. Sitten hän pyyhkäsi kädellään kasvojaan useampaan kertaan ja palasi vihdoin takaisin huoneeseen.
"Jim, rommia", virkkoi hän; ja puhuessaan hän jo vähän horjahti ja nojautui toisella kädellään seinään.
"Oletteko haavoittunut!" huudahdin minä.
"Rommia", hän pyysi toistamiseen. "Minun täytyy muuttaa täältä. Rommia, rommia!"
Minä juoksin sitä noutamaan, mutta olin niin hätääntynyt, että pudotin lasin ja kaadoin juoman maahan. Jälkiä korjaillessani kuulin vierastuvasta romahduksen, ja kun juoksin sinne, näin kapteenin makaavan pitkin pituuttaan lattialla. Samassa äitini, huudoista ja metelistä pelästyneenä, tuli juosten alas yläkerrasta avukseni. Yhdessä kohotimme sitten kapteenin päätä lattiasta. Hän hengitti syvään ja vaivalloisesti, mutta silmät olivat kiinni ja kasvoilla pahaa ennustava väri.
"Oh, voi sentään", äitini huudahti, "tätä häpeätä huoneellemme! Ja isäraukkasi makaa sairaana!"
Me emme tienneet mitä kapteenille tehdä, emmekä muuta osanneet ajatella kuin että hän oli saanut kuolinhaavan vieraan miehen kanssa otellessaan. Minä sain rommin noudetuksi ja koetin valaa sitä hänen suuhunsa, mutta hänen hampaansa olivat tiukasti yhteenpuristetut ja leuat jäykät kuin rautaan valetut. Helpotuksen huokaus pääsi meiltä molemmilta, kun ovi aukeni ja tohtori Livesey astui sisään isääni katsomaan.