"Kolme vuotta myöhemmin minä olin toisella laivalla ja me saimme tämän saaren näkyviin. 'Pojat', sanoin minä, 'tuolla on Flintin aarre: lasketaan maihin ja etsitään se käsiin'. Kapteenia se ei miellyttänyt, mutta laivatoverini olivat yksimielisiä ja niin noustiin maihin. Kaksitoista päivää he sitä etsivät ja jokaisena päivänä he yhä pahemmin minua sadattelivat, kunnes he eräänä kauniina aamuna menivät kaikki laivaan. 'Mitä sinuun tulee, Benjamin Gunn', he sanoivat, 'niin tässä on musketti', sanoivat he, 'ja lapio ja kuokka. Sinä saat jäädä tänne ja etsiä yksinäsi Flintin rahat', he sanoivat."
"Kolme vuotta olen nyt täällä ollut, Jim, enkä ole kertaakaan sillä ajalla kristittyjen ruokaa maistanut. Mutta katsoppa nyt minua. Näytänkö minä tavalliselta matruusilta? Et, sanot sinä. Enkä ollutkaan, sanon minä."
Näin sanoen hän vilkutti silmää ja nipisti minua poskesta.
"Ja nyt sinä kerrot junkkarillesi seuraavat sanat, Jim", hän jatkoi: "Eikä hän ollutkaan tavallinen matruusi — pitää sinun sanoa. Kolme vuotta hän oli saaren asukkaana, pimeät ja valoisat ajat, sateet ja poudat, ja toisinaan hän kai muisteli rukouksia (sanot sinä) ja toisinaan hän taas lienee muistellut vanhaa äitiään, vaikkei tämä enää olisi elossakaan (sinun pitää sanoa); mutta suurin osa Gunnin ajasta (tämä on sinun sanottava) — suurin osa hänen ajastaan kului toiseen tehtävään. Ja sitten sinun pitää nipistää häntä poskesta, tällä tavalla."
Ja hän nipisti minua mitä salaperäisimmän näköisenä.
"Sitten sinä jatkat ja sanot näin: — Gunn on kunnon mies (sanot sinä), ja hän luottaa äärettömän paljon enemmän — äärettömän paljon, muista se — synnynnäisiin herrasmiehiin kuin noihin onnenonkijoihin, joihin hän itsekin kuulunut on."
"Suoraan sanoen", minä virkoin, "minä en ymmärrä sanaakaan kaikesta tuosta. Mutta vähät siitä, sillä onhan kysymys nyt siitä, miten minä pääsisin laivaan."
"Niin vain, siinähän se pulma totta tosiaan onkin", hän vastasi. "Mutta minulla on vene, jonka olen tehnyt näillä omilla käsilläni. Se on sen valkean kallion juurella. Jos kaikki menisi hullusti, niin voisimme sillä yrittää pimeän tultua. Hui!" hän huudahti, "mikä se oli?" Sillä juuri silloin, vaikka auringonlaskuun oli vielä tunti tai pari, jyrähti tykinlaukaus, ja koko saari siihen kaikuna vastasi.
"Nyt ovat alkaneet taistella!" minä huudahdin.
"Seuraa minua."