Laivaveneet olivat laskeneet maihin oikealle; mutta me sousimme suoraan sinne, missä kartta osoitti paaluvarustuksen olevan. Vahtiin jätetyt kaksi miestä näyttivät vähän hämmästyvän meidät huomatessaan; vihellys lakkasi, ja minä näin heidän tuumivan mitä nyt oli tehtävä. Jos he olisivat menneet ilmoittamaan Silverille, olisi kaikki voinut käydä toisin; mutta arvatenkin heille oli annettu tarkat ohjeet ja he päättivät jäädä aloilleen ja jatkaa vihellystänsä.
Ranta teki tässä pienen mutkan ja minä ohjasin niin, että niemeke jäi väliimme. Siten me kadotimme heidät näkyvistä jo ennenkuin saavuimme rantaan. Minä hyppäsin maihin ja läksin astumaan niin nopeasti kuin vain pidin turvallisena, suuri silkkinen nenäliina hatun alla suojana kuumuutta vastaan ja pistoolipari valmiina puolustukseen.
En ollut kulkenut sataakaan metriä, kun jo löysin paaluvarustuksen.
Erään kummun laella pulppusi kirkasvetinen lähde. Kummun huipulle, ja niin että lähde jäi myös seinien sisään, oli rakennettu tukeva hirsimökki, johon tiukan tullen voi mahtua parisenkymmentä miestä, ja jonka seinissä oli ampumareikiä joka suunnalle. Ympäristöstä oli metsä hakattu puhtaaksi ja varustuksen täydensi kuusi jalkaa korkea paaluaita, jossa ei ollut minkäänlaista porttia tai muuta aukkoa ja joka oli siksi vahva, ettei sitä hevillä voinut murtaa, mutta samalla siksi harva, ettei siitä ollut piirittäjille suojaa. Hirsimajassa olijat voivat pitää heitä silmällä joka suunnalle ja kaikessa rauhassa majassaan istuen ampua heidät kuin peltokanat. Kun heillä vain oli ruokavaroja ja he pitivät huolellisesti vahtia eivätkä antaneet itseään yllättää niin voivat he puolustautua vaikka kokonaista rykmenttiä vastaan.
Erittäinkin lähde minua miellytti. Sillä vaikka meillä olikin hyvä olla Hispaniolassa, jossa oli runsaasti aseita ja ampumatarpeita, paljon ruokaa ja erinomaisia viinejä, niin yksi oli unohdettu — meillä ei ollut vettä. Minä mietiskelin parhaillaan näitä seikkoja, kun saarelta kaikui ihmisen raju kuolinparahdus. Äkillinen kuolema ei ollut minulle outo — minä olin palvellut hänen kuninkaallista korkeuttaan Cumberlandin herttuaa ja itse haavoittunut Fontenoyn luona — mutta minä tunsin että vereni jähmettyi. "Jim Hawkins on mennyttä miestä", oli ensimmäinen ajatukseni.
On jotakin, kun on ollut vanha soturi, mutta vielä enemmän, kun on ollut lääkäri. Meidän toimessamme ei ole aikaa siekailuun. Niinpä minä nyt tein nopean päätöksen, palasin silmänräpäystäkään tuhlaamatta rannalle ja hyppäsin jolliin.
Onneksi Hunter oli vankka soutaja. Lentäen kiidimme pitkin vedenpintaa ja pian oli venhomme laivan sivulla ja minä laivassa.
Minä tapasin heidät kaikki tyrmistyneinä. Junkkari istui liikkumatta ja kalpeana kuin palttina, ajatellen turmaa, johon hän meidät oli johtanut — se kunnon mies! — ja muuan kuudesta matruusistamme ei ollut paljon paremmassa mielentilassa.
"Tuossa on", kapteeni virkkoi mieheen viitaten, "tähän toimeen tottumaton mies. Hän oli vähällä pyörtyä huudon kuullessaan. Vielä pieni tyrkkäys peräsimeen, niin se mies yhtyy meihin."
Minä selitin suunnitelmani kapteenille, ja yhdessä me sitten sovimme yksityiskohdittain sen toteuttamisesta.