"Jim", sanoi Silver, kun olimme kahden kesken, "jos minä pelastin teidän henkenne, niin pelastitte te taas minun henkeni ja sitä en unhota. Tohtori tahtoi teitä karkaamaan ja minä huomasin, että te kieltäydyitte sitä tekemästä. Ja nyt, Jim, lähdemme aarretta etsimään."
Varustuksen luona olevan tulen luota huusi eräs miehistä meille, että aamiainen oli valmis ja me istuimme hietikkoon sinne tänne syöden korppuja ja suolasta sianlihaa. Ruokaa olivat he valmistaneet kolme kertaa enemmän kuin mitä me jaksoimme syödä ja aterian loputtua viskasi muuan miehistä raa'asti nauraen tähteeksijääneet ruuat tuleen. En koskaan ole nähnyt ihmisiä, jotka niin vähän kuin nämät olisivat huolehtineet huomisesta päivästä.
Kuu olimme lopettaneet aterian, sanoi Silver:
"Niin, pojat, on onni, että teillä on Pitkä John mukananne, joka ohjaa ja laittaa kaikki parhain päin. Taas sain minä tohtorilta tietää kaikki, mitä tahdoinkin tietää. Heillä on laiva tallessa, mutta missä, sitä en tienä. Vaan kunhan olemme saaneet aarteen käsiimme, niin kyllähän löydämme laivankin ja silloin olemme me ylimmät kukot rikkatunkiolla. Ja Jimin otamme mukaamme, ja kun olemme löytäneet aarteen, niin annamme osan sitä hänellekin."
Miehet olivat erinomaisen hyvällä tuulella, mutta minä olin hyvin alakuloinen kohtaloani ajatellessani, sillä olihan meitä vain kaksi, toinen rampa, toinen pahanpäiväinen poikanen viittä vahvaa ja hurjaa miestä vastaan.
Miehet ryhtyivät varustautumaan aarteen etsimistä varten, ja kun he olivat ottaneet mukaansa työkaluja, aseita, ruokaa ja juomaa, lähdimme matkalle. Minulla ei ollut mitään aseita ja vyötärykseni ympärillä oli nuora, jonka toisesta päästä Silver piteli kiinni ja minä seurasin häntä kuin orja tai tanssiva karhu. Me menimme rantaan, jossa oli kaksi venhettä ja näillä lähdimme soutamaan.
Soutaessa ei kartasta ollut mitään puhetta. Siinä oleva punainen risti oli jotenkin epämääräinen tienosottaja ja kartan takapuolella olevat paikan tuntomerkit olivat myös hyvin epämääräiset. Korkea puu oli huomattavin tunnusmerkki. Ankkuripaikan ympärillä oli noin kahden tai kolmensadan jalan korkeuteen kohouva rinne yhtyen "Kaukoputki"-kukkulaan ja jatkui siitä eteläänpäin päättyen "Perämasto"-nimiseen kukkulaan päin. Se kasvoi erikorkuisia havupuita. Mikä näistä oli "korkea puu", voitiin ratkaista vain kompassin avulla ja sille paikalle päästyä.
Jokaisella oli kumminkin oma "korkea puunsa" ennenkuin oltiin puolimatkaakaan soudettu. Pitkä John kohautti hartioitaan ja pyysi heitä odottamaan. Soudettuamme kauvan aikaa pääsimme joen suuhun. Me laskimme vasemmalle rannalle ja aloimme nousta maihin.
Metsän näkö muuttui sitä mukaa kuin kuljimme sinne ja se osa saaresta, jota lähenimme, näytti hyvin miellyttävältä. Ilma oli raitis ja virkistävä ja tämä tuntui meistä suloiselta auringon paahteessa.
Joukkomme hajaantui ja hoilaten kulkivat miehet eteenpäin. Me kulimme Silverin kanssa toisten jälestä ja minä sain häntä tukea ja estää kaatumasta.