Samana iltana kuoli isärukkani vallan äkisti ja minulle tuli muutakin miettimistä kuin kapteenin jutut. Surumme, naapurien vierailut, hautajaisvalmistukset ja ravintolan hoito — kaikki nämät vaikuttivat sen, että minulle ei juuri jäänyt aikaa kapteenia ajatella.
Seuraavana aamuna tuli hän rappuja alas tarjoiluhuoneeseen, sekä kuten tavallisesti, nautti aamiaisensa ja rommia, ja pelkäänpä, että sitä tavallista enemmän. Illalla ennen hautausta oli hän niin humalassa kuin koskaan ennen ja hyvin loukkaavalta tuntui kuulla hänen suruhuoneessa laulavan rumia merimieslaulujaan. Mutta hän oli niin heikko, että me kaikki luulimme hänen kuolevan, ja lääkäriäkään, joka erään sairauskohtauksen tähden oli usean penikulman päässä, ei ollut isäni kuoleman jälkeen näkynyt lähistössä.
Kuten sanottu, oli kapteeni käynyt heikoksi, eikä hän näkynyt saavan takasin, vaan päin vastoin kadottavan voimiaan. Hän ei jaksanut enään tehdä tavallisia kävelymatkojaan ja kävellessään kulki hän seiniä pitkin ja hengitti hyvin raskaasti. Ja humalassa ollessaan oli hänellä se kauhea tapa, että hän veti puukon tupestaan ja asetti sen eteensä pöydälle. Läsnäolevista näytti hän välittävän entistä vähemmin ja tavallisesti näytti hän ajatuksiinsa vaipuneelta.
Niin päästiin isäni hautauksen jälkeiseen päivään. Kello kolmen aikana iltapuolella seisoin oven vieressä ja surullisena muistelin isääni, kun äkkiä näin jonkun harvakseen astuskelevan meille päin. Hän oli luultavasti sokea, sillä kepillä koetteli hän eteensä ja hänellä oli suuri viheriä varjo silmiensä ja nenänsä edessä, käveli kumarassa, joko sitten vanhuuden tai väsymyksen vaikutuksesta ja oli puettu vanhaan merimiehenkaapuun, joka ilmeisesti rumensi häntä. En koskaan eläissäni ole nähnyt kammottavamman näköistä ilmiötä. Hän pysähtyi jonkin matkan päähän ravintolasta ja virkkoi puoleksi laulamalla, hyvin surkealla äänellä:
"Eikö joku armelias ihminen tahtoisi sanoa sokealle raukalle, joka on kadottanut silmiensä kalliin valon taistelussa isänmaan ja kuningas Yrjön — Jumala häntä siunatkoon — puolesta, missä osassa maata minä nyt olen?"
"Te olette Amiraali Benbow-nimisen ravintolan luona, ukkoseni", vastasin minä.
"Kuulen äänen", sanoi hän — "nuoren ihmisen äänen. Tahtoisitteko ojentaa minulle kätenne, nuori ystäväni, ja taluttaa minut sisään?"
Minä ojensin käteni ja tuo kauhea silmätön olento tarttui siihen kuin ruuveilla. Tuosta hämmästyin minä niin että koetin vetäytyä takasin, mutta sokea veti minut yhdellä kätensä liikkeellä aivan luokseen.
"Ja nyt, poikaseni, vie minut kapteenin luo!"
"Kunniasanallani vakuutan, etten uskalla", vastasin minä.