Mutta äkkiä hän horjahti, vei käden kurkulleen ja seisoi hetkisen äänettömänä sekä kaatui sitten päästäen omituisen korahduksen pitkin pituuttaan lattialle. Kiiruhdin heti hänen luoksensa ja huusin äitiäni. Mutta kaikki oli turhaa, kapteeni oli saanut halvauksen ja kuollut.
Tosin en ollut koskaan miehestä pitänyt, joskin viime aikoina olin alkanut hieman häntä sääliä, mutta kummallista kyllä, kun näin hänet kuolleena, niin puhkesin ankaraan itkuun.
Viides luku.
Merimiehen arkku.
Luonnollisesti kerroin heti äidilleni, mitä kapteeni oli houraillessaan sanonut merimiesarkustaan. Tosin osa kapteenin rahoista — jos nimittäin hänellä sellaisia oli, oli tuleva meille, mutta hyvin vähän luultavaa oli, että kapteenin laivatoverit, ja etupäässä ne kaksi, jotka olin nähnyt, nimittäin Musta Koira ja tuo sokea kerjäläinen, olisivat halukkaat luopumaan pienimmästäkään osasta saaliistaan maksaakseen sillä kuolleen ystävänsä velat. Jos olisin seurannut kapteenin käskyä ja ratsastanut tohtori Liveseyn luokse, niin silloin olisi taas äitini jäänyt yksin ja ilman suojaa ja sitä taas en tahtonut. Muutoin näytti meistä kummastakin mahdottomalta pitempää aikaa asua talossamme, sillä pieninkin ääni ja yksinpä seinäkellonkin käynti saattoi meidät levottomiksi. Olin toisinaan kauhusta menehtyä, kun ajatella kapteenia, joka oli kuolleena lattialla, ja sitä, että tuo kauhea, sokea kerjäläinen ehkä kuljeksii lähistössä ja voi palata millä hetkellä tahansa. Siksipä oli nopeasti tehtävä päätös. Ja me päätimme lähteä lähellä olevasta kylästä apua etsimään ja paljain päin ryntäsimme ulos, jossa jo alkoi hämärtää.
Kylä olikin vain muutaman sadan askeleen päässä ja toisella suunnalla kuin se, josta tuo sokea mies tuli ja johon hän näytti myös menevän takaisin, joka seikka minua suuresti ilahutti. Kauvan emme tiellä viipyneet, vaikka toisinaan pysähdyimme kuuntelemaan, mitään erinomaisempaa kumminkaan kuulematta.
Oli jo pimeä, kun kylään ehdimme, enkä koskaan unhota sitä suloutta, jonka tunsin, kun näin, kuinka herttaisesti tuli loisti ovista ja ikkunoista. Mutta mitään apua emme voineet kylästä saada, sillä kukaan ei tahtonut tulla kanssamme ravintolaamme, vaan heti, kun kuulivat minun mainitsevan kapteeni Flintin nimen, kiiruhtivat huoneisiinsa. Hän näytti olevan paikkakunnalla tunnettu ja vieläpä huonolla tavalla. Muutamat miehistä, jotka palasivat töistään, kertoivat nähneensä tiellä tuntemattomia miehiä, joita arvelivat salakuljettajiksi. Ja eräs viimeksi tulevista kertoi nähneensä pienen aluksen olevan ankkuroittuna sillä paikalla, jota me kutsuimme Kittin luolaksi. Kaikki kyllä olisivat olleet valmiit ratsastamaan tohtori Liveseyn luokse, joka asui toisaalla päin kuin ravintolamme oli, mutta tänne ei sitä vastoin kukaan tahtonut tulla meitä auttamaan ravintolamme puolustamisessa.
Sanotaan, että pelkuruus on tarttuvaa, mutta että rohkeus taas rohkaisee toistakin. Kun kaikki olivat sanoneet sanottavansa, niin sanoi äitini, että hän ei tahtonut menettää rahoja, jotka kuuluivat hänen turvattomalle pojalleen, ja jollei teistä pelkuriraukoista kukaan uskalla, niin uskallamme me, Jim ja minä. Ja sen arkun me avaamme, vaikka se tuottaisikin meille kuoleman.
Minä luonnollisesti sanoin seuraavani äitiäni. Kaikki moittivat meidän tyhmää uhkarohkeuttamme, mutta kukaan ei tahtonut tulla kanssamme. Ainoan, mitä he hyväksemme tekivät, oli se, että he antoivat minulle ladatun pistoolin, jolla voisin itseäni puolustaa, jos päällemme hyökättäisiin. Sitä paitsi lupasivat he pitää satuloittuja hevosia valmiina, jotta voisimme paeta, jos meitä paluumatkalla ajettaisi takaa. Ja erään pojan piti ratsastaa tohtorin luokse noutamaan aseellista apua.
Sydämeni sykki rajusti, kun me tuona kylmänä yönä lähdimme uhkarohkealle retkellemme. Me hiivimme pitkin pensasaitaa nopeasti ja ääneti, mutta emme huomanneet mitään epäiltävää, ja pääsimme ravintolaan, jonka oven suljimme jälestämme.