Seisoimme hetkisen pimeässä. Sitten toi äitini kynttilän ja käsi kädessä nousimme huoneeseen, jossa kapteenin ruumis oli aivan samassa asennossa kuin mihin me sen olimme jättäneet.
"Laske ikkunaverhot alas, Jim", kuiskasi äitini, "sillä he voivat tulla ja katsoa akkunasta."
Minä tein, kuten käskettiin. "Ja nyt, Jim", sanoi äitini, "etsi hänen arkkunsa avain!"
Minä laskeusin polvilleni ja siinä oli lähellä hänen kättään pieni paperilappu, jonka toinen puoli oli musta. Tämä oli kai se musta merkki, ja kun otin sen ylös, niin näin, että sen toisella puolella oli kirjoitettu: "olet rauhoitettu kello kymmeneen asti tänä iltana."
Juuri kun olin tämän lukenut, alkoi vanha kellomme lyödä, ja sen lyöntien synnyttämä ääni pelotti meitä kovin, mutta tuossa lipussa oleva uutinen oli ilahuttava, sillä kello oli vasta kuusi.
"No, Jim, missä on avain?" sanoi äitini.
Aloin kopeloida kuolleen taskuja. Muutamia kuparirahoja, sormustimen, lankaa, parsineulan, palasen tupakkaa, hänen käyräpäisen veitsensä, taskukompassin ja nuuskataulikan vain löysin hänen taskuistaan, mutta en avainta, ja siksi oli epätoivoinen.
"Mutta ehkäpä hänellä onkin se kaulassaan", arveli äitini.
Minä rohkasin itseni ja aukasin hänen paitansa kaulan kohdalta, ja siellä riippui avain tosiaankin pikilangassa, jonka leikkasin poikki hänen omalla veitsellään. Tämä löytö täytti meidät molemmat riemulla. Heti ryntäsimme rappuja ylös siihen huoneeseen, jossa hänen arkkunsa oli ollut aina siitä asti, kun hän tuli meille. Ulkonäöltään se oli tavallisen merimiehen arkun näköinen.
"Annas minulle avain", sanoi äitini, ja vaikka lukko olikin jäykkä, niin aukasi hän sen ja löi kannen auki.