"Vai olette te jo täällä!" huudahti hän. "Ja tohtori tuli eilen illalla
Lontoosta. Oivallista! Miehistö on siis täysilukuinen!"
"Ah, herraseni", huudahdin minä, "milloin lähdemme purjehtimaan?"
"Milloinko lähdemme? Huomenna!"
Yhdeksäs luku.
Yksijalkasen kapakka.
Kun olin lopettanut aamiaiseni, antoi tuomari minulle kirjeen, joka oli osotettu John Silverille, ravintolassa "Kaukoputki" ja ilmoitti, että minä helposti löydän tuon ravintolan, jos kuljen pitkin sataman laitaa kulkevaa katua ja pitäisin silmällä pientä kapakkaa, jossa on suuri messinkinen kaukoputki ovikilpenä.
Kapakka näytti hyvin hauskalta. Ovikilpi oli äsken maalattu ja komeat, punaset ikkunaverhot olivat ikkunoissa ja lattia oli siististi hiekotettu. Katu kulki rakennuksen kummaltakin puolen ja käytävä oli kummallekin kadulle, joka vaikutti sen, että selvästi voi nähdä pieneen huoneeseen huolimatta siellä olevista runsaista savupilvistä.
Vieraat olivat enimmäkseen meriväkeä ja puhelivat niin kovalla äänellä että minä melkein pelkäsin mennä sinne sisään.
Kun siinä seisoin ja epäilin, niin tuli viereisestä huoneesta muuan mies ja heti olin vakuutettu siitä, että se oli Pitkä John. Hänen vasen jalkansa oli polven kohdalta poikki ja vasemmassa kainalossaan oli hänellä sauva, jota hän liikutteli ihmeteltävän taitavasti ja sen avulla hän hyppi kuin lintu. Hän oli hyvin roteva ja harteikas ja kasvot paksut kuin sianliikkiö, sileäksi ajellut ja kalpeat, mutta miellyttävännäköiset ja hymyilevät. Hän näytti olevan hyvällä tuulella ja vihelteli liikkuessaan pöytien välissä ja hänellä oli ystävällinen sana tai olalletaputus aina suosituimpien vieraitten osaksi.
Totta puhuakseni olin jo heti, kun luin tuomarin kirjeestä Pitkästä Johnista, epäillyt häntä samaksi yksijalkaseksi merimieheksi, jota niin kauvan olin vahtinut vanhassa "Amiraali Benbowissa", mutta ajatellessani Mustaa Koiraa ja sokeata Pewiä ja verratessani heidän rosvomaisia naamojaan tämän kapakoitsijan hyvinvoipaan naamaan, katosivat epäilykseni heti.