Hän epäili, vetäysi takasin, astui sitten taas eteenpäin ja ihmeekseni ja hämmästyksekseni heittäysi polvilleen ja rukoillen piti käsiään ristissä.
Pysähdyin vielä kerran ja kysyin: "kuka te olette?"
"Ben Gunn", vastasi hän ja äänensä tuntui heikolta ja se kitisi kuin ruostunut lukko, "minä olen Ben Gunn raukka enkä ole puhunut kolmeen vuoteen kenenkään kristityn ihmisen kanssa."
Nyt huomasin että hän oli valkoinen niinkuin minäkin ja lisäksi vielä että hänen kasvonsa olivat tavallaan miellyttävätkin. En koskaan ennen ollut nähnyt yhtään kerjäläistä niin ryysyisenä kuin hän oli. Pukunsa oli pantu kokoon vanhoista purjekankaan palasista, jotka olivat kiinnitetyt napeilla ja puupalasilla. Vyöllään oli hänellä messinkihakasilla varustettu nahkavyö, joka muutoin oli ainoa ehyt kappale hänen puvussaan.
"Kolme vuotta!" huudahdin minä. "Kärsittekö haaksirikon?"
"En, poikaseni, vaan minut jätettiin tänne saareen."
Mieleeni muistui se kauhea rangaistus, jota merirosvot käyttävät, kun nimittäin jättävät rikoksellisen johonkin autioon saareen ja antavat hänelle mukaan vain hieman ruutia ja kuulia.
"Koko kolme vuotta", jatkoi hän, "ja koko ajan olen minä elänyt vain vuohista, marjoista ja simpukoista. Nyt alan minä ikävöidä kristillistä ravintoa. Ei kai teillä ole palastakaan juustoa mukananne? Vai ei."
"Jos minä koskaan pääsen takasin laivaan, niin saatte juustoa niin paljon kuin haluatte", sanoin minä.
Koko tämän ajan oli hän hypistellyt lakkiani, silitellyt käsiäni ja tarkastellut kenkiäni sekä osottanut lapsellista tyytyväisyyttä, kun sai olla ihmisen läheisyydessä. Mutta viimeiset sanani saivat hänet hämmästymään.