Kun tulin takasin rommia tuoden, niin istuivat he jo kumpikin eri puolella kapteenin aamiaispöytää, Musta Koira lähinnä ovea. Hän istui syrjittäin, niin että toisella silmällään voi pitää laivatoveriaan ja toisella pakomatkaa silmällä.
Minua pyysi hän menemään ja jättämään oven selki selälleen. "Älä tirkistele avaimen reijästä, poikaseni", sanoi hän, jonka jälkeen poistuin.
Ponnistin voimiani kuullakseni heidän keskusteluaan, mutta pitkään aikaan en kuullut muuta kuin matalaäänistä puhetta. Vihdoin tulivat äänet kovemmiksi ja voin silloin tällöin kuulla muutamia sanoja, jotka enimmäkseen olivat kapteenin kiropuheita.
"Ei, ei, ei! Lopeta jo!" huusi hän kerran. "Jos meidän kerran pitää joutua hirsipuuhun riippumaan, niin hirttäkööt sitten meidät koko joukon!"
Nyt kuului äkkiä kauhea määrä sadatuksia ja muuta meteliä. Tuolia ja pöytiä heitettiin nurin, kuulin tuskan huudahduksen ja näin Mustan Koiran hurjasti pakenevan kapteeni kintereillään. Kummallakin olivat puukot paljaina ja pakenevan vasemmasta olkapäästä vuoti verta. Oven luona antoi kapteeni viimeisen iskun, joka varmaan olisi musertanut pakenevan selkärangan, jollei suuri ovikilpemme olisi sattunut eteen ja sen alaosassa näkyy vielä tänäänkin iso lovi.
Siihen loppui taistelu. Kun Musta Koira oli päässyt tielle, niin osottautui hän haavastaan huolimatta ensimäisen luokan pikajuoksijaksi ja puolen minutin kuluttua oli hän kadonnut kunnaan taakse. Kapteeni taas seisoi ja katseli ovikilpeä ikäänkuin mieletön.
"Jim", sanoi hän, "rommia!" ja tämän sanottuaan horjahti hän seinää vasten ja nojasi seinään toisella kädellään.
"Oletteko haavoitettu?" kysyin minä.
"Rommia", toisti hän. "Minun täytyy päästä täältä. Rommia, rommia!"
Juoksin hakemaan rommia, mutta olin niin pyörryksissä kaikesta minkä olin nähnyt ja kuullut, että särin yhden lasin. Kun koetin avata tynnyrin tappia, niin kuulin jonkun raskaasti putoavan siinä huoneessa, jonka juuri olin jättänyt. Hyökkäsin sisään ja näin kapteenin makaavan pitkin pituuttaan lattialla. Samassa tuli äskeisestä melusta säihkähtynyt äitini minua auttamaan. "Oi tätä surkeutta, joka talossamme vallitsee", huudahti äitini, "ja isä parkasi on niin sairas!"