"Tuolta tulevat venheet", sanoin minä.
"Antaa heidän mennä", huusi kapteeni. "Nyt emme heille mitään voi, sillä muutoin menee oma venheemme pohjaan, ja jollemme pääse maihin, on kaikki hukassa."
"Vain toinen venheistä on miehitetty", sanoin minä. "Toisen miehistö kulkee kai maitse meidät kohdatakseen."
"Silloin saavat he pötkiä pakosalle", vastasi kapteeni. "Ymmärrättehän, mihin merimies maalla kelpaa! Niitä minä en pelkää, vaan tykin laukauksia."
Sillä välin olimme kulkeneet hyvän matkan eteenpäin ja saaneet jotenkin vähän vettä venheeseen. Ja noin neljänkymmenen aironvedon matka oli enään maihin. Miehitettyä venhettä ei meidän tarvinnut enään peljätä, sillä se oli jäänyt niemen taakse. Laskuvesi joka äsken oli kulkuamme hidastuttanut, hidastutti nyt vihollisiamme.
"Jospa uskaltaisin, ampuisin vielä kerran", sanoi kapteeni.
Mutta laivassa olevien rosvojen aikomus ei ollut luopua laukauksestaan. He eivät edes katsoneetkaan kaatunutta toveriaan, vaikkei hän ollutkaan kuollut ja minä näin, että hän koetti ryömiä pois.
"Valmis", huusi tuomari.
"Lakatkaa soutamasta", käski kapteeni.
Hän ja Redruth työnsivät takasin niin kovin, että peräkeula vaipui veden alle. Samassa pamahti tykin laukaus. En tiedä mihin kuula lie mennyt, mutta luulen sen menneen päittemme yli.