Se uljuus, millä nämä sanat lausuttiin, ja se katse, joka niitä seurasi, horjutti Dickin mieltä, mutta sittenkään hän ei voinut olla huomaamatta, ettei hän nytkään saanut vastausta.
"En mitään niin halukkaasti toivo, sir Daniel, kuin että voisin uskoa teitä", sanoi Dick. "Vakuuttakaa minulle olevanne syytön."
"Hyväksytkö kunniasanani, Dick?" kysyi ritari.
"Hyväksyn", Dick vastasi.
"Kunniani kautta", sanoi ritari, "sieluni ikuisen autuuden kautta, niinkuin minä olen vastedes vastaava teoistani, vannon etten minä neuvoilla enkä teoilla ollut osallisena isäsi murhaan."
Hän ojensi kätensä, ja Dick tarttui siihen halukkaasti. Ei kumpikaan heistä huomannut pappia, joka juhlallisen valan kuullessaan kauhistuneena kohosi istuimeltaan seisaalle.
"Sir Daniel", huudahti Dick, "voitteko jalomielisesti antaa minulle anteeksi? Olin hölmö teitä epäillessäni. Mutta nyt en niin enää tee. Sanani ja käteni siitä."
"Annan sinulle anteeksi, Dick. Et tunne maailmaa. Se on täynnänsä panettelua ja parjausta", ritari vastasi.
"Olin sitä enemmän moitittava", sanoi Dick, "koska parjaajat eivät suorastaan tarkoittaneet teitä, vaan sir Oliveria — — —"
Tätä lausuessaan hän kääntyi pappiin päin, mutta katkaisi äkkiä puheensa. Tämä kookas, lihava ja tanakka mies oli sanalla sanoen luhistunut kokoon. Hänen kasvoistaan oli väri hävinnyt ja hänen valkeat huulensa supisivat rukouksia. Ja nyt, kun Dickin silmät äkkiä sattuivat häneen, hän parahti kuten säikähtynyt peto ja peitti käsillään kasvonsa.