Siinä oli kaikki, mitä puhuimme asiasta, sillä minä olin nolona, ja Uma piti seikkaa niin luonnollisena, että minä aivan häpesin.
Kaiken päivää, toisia tullen, toisia mennen, nuo hupsut istuskelivat milloin suuremmissa milloin pienemmissä parvissa asuntoni läntisellä sivulla ja joen toisella puolella, odotellen näytelmää, mitä se sitten olikaan — kaiketi tulta taivaasta tuhoamaan minut kimpsuineni kampsuineni. Mutta illan tullen he aito saarelaisina olivat väsyneet hommaansa ja menneet tiehensä, pannen sensijaan toimeen tanssit kylän isossa tuvassa, jossa kuulin heidän laulavan ja paukuttavan käsiään noin kello kymmeneen illalla; ja seuraavana päivänä he näkyivät unohtaneen, että minua oli olemassakaan. Jos tuli olisi iskenyt taivaasta tai maa avautunut ja niellyt minut, ketään ei olisi ollut sitä huvia näkemässä tai vahingosta viisastumassa, tai miten sitä tahtoo nimittää. Mutta sain kokea, että he eivät olleet unohtaneetkaan, vaan pitivät minua silmällä nähdäkseen joitakin erinomaisia ilmiöitä.
Näinä kahtena päivänä oli minulla täysi työ järjestäessäni kauppatavaroitani ja Vigoursilta jäänyttä varastoa. Tämä oli puuha, joka sai minut perin alakuloiseksi ja pidätti juuri muuta ajattelemasta. Ben oli tuonut varastoa viime matkalla (tiesin voivani luottaa Beniin), mutta ilmeisesti oli sitä joku sillävälin liikutellut. Huomasin menettäneeni hyvinkin puolen vuoden palkan ja voitto-osuuden verran, ja sadattelin itseäni päivät pitkät, kun olin ollut sellainen typerä aasi ja istunut naukkaamassa Casen kanssa, sensijaan että olisin pitänyt huolta omista asioistani ja varannut tavaraa.
Mutta turhaa on itkeä kaatunutta maitokehloa. Tehtyä ei voinut saada tekemättömäksi. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin järjestellä jätteet ja uudet tavarani, jotka itse olin valinnut, käydä ympäri taloa pyydystelemässä rottia ja torakoita ja laittaa puotini oikeaan sydneyläiseen malliin. Somalta sen sainkin näyttämään; ja kun kolmantena aamuna sytytettyäni piippuni seisoin ovella, katsahdin sisään ja sitten kääntyen loin silmäni vuorella huojuviin kookospalmuihin sekä asetin kopratynnyrit valmiiksi, niin silmäillessäni kylän nurmikolla käveleviä saarelaiskeikareita ja laskiessani, montako karttuunimetriä nuo ihmiset tarvitsisivat mekkoihinsa ja hameisiinsa, tunsin olevani oikeassa paikassa varallisuutta kootakseni ja sitten palatakseni kotiin avaamaan ravintolan.
Siinä sitä istuin kuistilla mitä hurmaavin maisema edessäni, päiväpaisteen lämmössä, odotellen hauskaa kaupantekoa, joka saisi veren voimakkaasti kiertämään kuin merikylpy. Ja kaikki tämä oli kuitenkin haihtunut mielestäni, ja minä uneksin Englannista, tuosta, puhuttakoon mitä puhutaan, viheliäisestä, kylmästä, liejuisesta maankolkasta, jonka päivän valossa tuskin näkee lukea, ja kuvittelin, miltä oluttupani näyttäisi suuren, puistokäytävän tapaisen valtatien reunassa viheriään puuhun ripustettuine kyltteineen.
Tämä aamusta; mutta päivä kului, eikä ainoatakaan sielua tullut lähelleni, ja mikäli tunsin alkuasukasten tapoja muilta saarilta, näytti tämä minusta omituiselta. Ihmiset olivat hiukan nauraneet liikettämme ja sen komeita kauppa-asemia, varsinkin tätä Falesan asemaa. Kaikki piirin kopra ei korvaisi sitä viidessäkymmenessä vuodessa, olin kuullut heidän sanovan, arvellen heidän kuitenkin liioittelevan. Mutta kun päivä kului, eikä kaupanteosta näkynyt merkkiäkään, alkoi mieleni masentua; ja kello kolmen tienoissa iltapäivällä minä läksin kävelylle reipastuakseni. Ruohikolla näin valkoisen miehen tulevan kauhtanaan puettuna, josta samoinkuin hänen kasvoistaan tunsin hänet papiksi. Hän näytti hyväluontoiselta vanhukselta, ollen jo hiukan harmaantunut ja niin likainen, että hänellä olisi voinut kirjoittaa paperiarkille.
— Hyvää päivää, sir, — sanoin minä.
Hän vastasi innokkaasti alkuasukasten kielellä.
— Ettekö ollenkaan puhu englanninkieltä? — kysyin.
— Ranskaa, — selitti hän.