— Uma, — sanoin, — tahtoisin omistaa sinut mieluummin kuin kaiken Etelämeren kopran! — Tämä oli hyvin suurta puhetta, ja kummallisinta siinä oli, että tarkoitin sillä totta.
Hän kietoi käsivartensa kaulaani, hypähtäen ylös, ja litisti kasvonsa omiani vastaan, joka oli saarelaisten tapa suudella, niin että aivan kastuin hänen kyynelistään, ja hän valtasi kokonaan sydämeni. Koskaan en ollut tuntenut mitään niin lähellä itseäni kuin tämän ruskean tytön tyllerön.
Monta asiaa yhtyi panemaan pääni pyörälle. Hän oli herkullisen sievä, hän näkyi olevan ainoa ystäväni tuossa kummallisessa paikassa, olin häpeissäni, että olin puhunut hänelle raa'asti; hän oli nainen, oli vaimoni ja samalla ikäänkuin lapsi, jota minun kävi sääliksi; ja hänen kyyneltensä suolavesi kostutti vielä huuliani. Unohdin Casen ja alkuasukkaat, unohdin, etten tiennyt tästä jutusta mitään, tai pyrin vain karkoittamaan sen muistonkin mielestäni. Ja minä unohdin, että en saisi mitään kopraa, enkä siis kykenisi ansaitsemaan elatustani; unohdin isäntäni enkä ajatellut, miten huonon palveluksen heille tein mieluummin noudattaessani mielijohteitani ja täten laiminlyödessäni tehtäväni heidän liikkeensä palveluksessa. Unohdinpa senkin, että Uma ei ollut mikään oikea vaimoni, vaan petetty ja hyvin roskaisella tavalla petetty neitonen. Mutta edennyn jo liian pitkälle. Tähän asiaan palaan piakkoin.
Oli myöhä ennenkuin ajattelimme päivällistä. Tuli oli sammunut ja uuni jääkylmä; mutta hetkisen perästä viritimme valkean uudestaan ja keitimme kumpikin ruokalajin, auttaen ja häiriten toisiamme ja leikitellen kuin lapset. Halusin niin ahneesti pitää hänet lähelläni, että istahdin aterialle tyttöni polvellani, toinen käteni hänen vyötäisillään, sillävälin kun toisella ajoin ruokaa suuhuni. Niin, vielä enemmänkin. Hän oli luullakseni kehnoin kokki, minkä Jumala oli luonut; hänen keittotaitonsa tuotteita olisi rehellinen hevonenkin kammonnut. Siitä huolimatta söin sinä päivänä Uman valmisteita, enkä muista koskaan olleeni enemmän mielissäni.
En luulotellut mitään itselleni, en luulotellut mitään hänelle. Näin selvästi, että olin myyty mies; ja jos Uma oli tekevä minusta narrin, ei siinä mikään auttanut. Tämäpä kaiketi kirvoittikin hänen kielensä kantimen, sillä nyt hän oli varma, että olimme ystävät. Paljon hän kertoi istuessaan sylissäni ja syödessään minun ruokaani, niinkuin minäkin hupsutellen söin hänen; kertoi paljon itsestään ja äidistään ja Casesta, mikä kaikki tuntuisi hyvin ikävystyttävältä ja täyttäisi monet arkit, jos sen juttelisin seikkaperäisesti. Mutta siihen minun täytyy suorin sanoin hiukan koskettaa, ja oli siinä jotakin; itsestänikin, mikä hyvin suuresti vaikutti asioihini, kuten pian saatte kuulla.
Sain tietää, että hän oli syntynyt eräällä saarella päiväntasaajan alla, ja hän oli elänyt vain pari kolme vuotta näillä tienoin, saavuttuaan tänne valkoisen miehen seurassa, joka oli nainut hänen äitinsä ja sittemmin kuollut. Vain yhden vuoden oli hän ollut Falesalla. Sitä ennen olivat he paljon liikkuneet, samoillen paikasta paikkaan sen valkoisen miehen mukana, hän kun oli niitä vierinkiviä, jotka aina kierivät pehmeätä pesää etsiskellen. He juttelevat kullan hakemisesta sateenkaaren päästä; mutta jos mies haluaa tointa, joka riittää hänelle kuolemaan asti, ryhtyköön hän vain pehmeätä paikkaa tavoittelemaan. On siinä sijansa ruualla ja juomallakin, oluella ja keilapelillä, sillä ei koskaan kuule heidän näkevän nälkää, ja harvoin tapaa heidät selvinä; ja vakinaisena urheiluna ei kukkotaistelutkaan vedä sille vertoja. No niin, tämä rannikkorehvastelija kuljetti naista ja hänen tytärtään milloin missäkin, mutta enimmäkseen syrjäisillä saarilla, joilla ei ollut poliiseja ja joilla hän ehkä luuli paistettujen varpusten helpommin lentävän suuhunsa.
Minulla on oma käsitykseni tuosta vanhasta veijarista, mutta olin sentään mielissäni, että hän ei ollut vienyt Umaa Apiaan ja Papeeteen ja muihin remuavan koreileviin kaupunkeihin. Vihdoin saapui hän Fale-aliihin tällä saarella, sai jotakin kauppahommaa (Herra ties miten!), päästi kaikki piloille tavalliseen tapaan ja kuoli jättämättä tuskin mitään jälkeensä paitsi maatilkun Falesalla, jonka hän oli saanut epävarman velan maksuksi. Se aiheutti äidin ja tyttären muuttamisen tähän kylään asumaan. Case näkyi heitä kaikin keinoin rohkaisseen, ja auttaneen heitä mökin rakentamisessa. Hän oli perin suosiollinen siihen aikaan ja antoi Umalle tavaraa, eikä ole epäilemistäkään, että hän alunpitäin oli iskenyt silmänsä tyttöön. Mutta tuskin olivat he asuttuneet, kun ilmaantui nuori mies, alkuasukas, joka tahtoi naida Uman. Hän oli alempi päällikkö, hänellä oli perheessään muutamia komeita mattoja ja muita peruja, ja hän oli "hyvin sievä", sanoi Uma. Kaikin puolin oli se oivallinen tarjous pennittömälle, vieraalta saarelta tulleelle tytölle.
Ensi sanat tästä kuullessani tulin ihan sairaaksi mustasukkaisuudesta.
— Ja tarkoitatko, että olisit nainut hänet? — huudahdin.
— Ioe, kyllä, — sanoi hän. — Minä piti liian paljon!