Teistä saattaisi tuntua omituiselta kuulla tämän kanaka-tytön lausuvan karkean kirouksen. Mutta eipä mitään. Hän ei tiennyt kiroavansa … ei, eikä hän ollut vihoissaankaan; hän oli suuttumuksen yläpuolella, käytti sanaa aivan yksinkertaisesti ja vakavasti. Hän seisoi siinä suorana lausuessaan sen. Tuskin muistan koskaan ennen tai jälkeen huomanneeni naisen näyttävän sellaiselta, ja se mykisti minut. Hän teki jonkinlaisen kumarruksen, mutta se oli mitä ylpein, ja levittäen kätensä jatkoi:
— Minä häpeissäni. Minä luulee sinä tiesit. Ese minulle kertonut sinä tiedät, hän kertonut sinä ei välitä, hän kertonut sinä rakastaa minua liian paljo. Tabu minulla, — selitti hän, koskettaen poveansa niinkuin oli tehnyt hääiltanamme. — Nyt minä mennä pois, tabu se mennä myöskin. Sitten sinä saa liian paljo kopra. Siitä sinä pitää enemmän paremmin, minä luulla. Tofá, alii, — lisäsi hän omalla kielellään, — hyvästi, päällikkö!
— Maltas! — huudahdin. — Älä pidä sellaista kiirettä.
Hän katsahti minuun sivulta ja hymyili. — Sinä näkee sinä saa kopra, — tyynnytteli hän kuin lasta, jolle tarjotaan sokeroituja hedelmiä.
— Uma, — sanoin minä, — kuulehan järkipuhetta. En tosiaankaan tiennyt, ja Case näkyy pelanneen varsin halpamaisesti meitä molempia kohtaan. Mutta nyt minä tiedän, vaan en välitä. Rakastan sinua liian paljon. Sinä et mene pois, sinä et jätä minua, minä olen kovin suruissani.
— Sinä ei rakasta minua, — huudahti hän, — sinä puhuu minulle häijyt sanat! — Ja hän heittäytyi lattialle huoneen nurkkaan, alkaen itkeä.
No, en ole oppinut mies, mutta en silti mikään vastasyntynytkään, ja minusta tuntui, että pahin pula nyt oli ohitse. Mutta siinä hän virui, selkä minuun, kasvot seinään päin, väristen itkusta kuin pieni lapsi, niin että hänen jalkansa hytkähtelivät. Omituista, miten se koskee rakastuneeseen mieheen. Sillä turhaa on asiaa sievistellä: vaikka hän olikin kanaka-tyttö, olin häneen silti rakastunut tai samaa kuin rakastunut. Yritin tarttua hänen käteensä, mutta hän ei tahtonut. — Uma, sanoin minä, — tässä menettelyssä ei ole mitään järkeä. Minä haluan, että jäät tänne; tahdon pitää pikku vaimoni, ihan totta.
— Sinä ei puhu totta, — nyyhkytti hän.
— No, hyvä, — sanoin, — minä odotan, kunnes tuo puuskasi menee ohitse. — Ja minä istahdin hänen viereensä lattialle, alkaen silitellä kädelläni hänen tukkaansa. Ensiksi hän kiemurteli pois häntä koskettaessani, sitten hän ei enää näkynyt minua huomaavan, sitten hänen nyyhkytyksensä vähitellen talttui ja vihdoin loppui. Samassa hän kohotti kasvonsa minua kohti.
— Sinä puhuu minulle totta? Sinä tahtoo minä jään? — kysyi hän.