III. Lähetyssaarnaaja.
Kun pääsin ulos kuistille, oli lähetyspursi laskemassa virran suuhun. Se oli pitkä, valkoiseksi maalattu valaanpyytäjä, hiukan päivänsuojaa pingoitettuna perään, alkuasukas-pastori kyyhöttäen takatuhdolla ohjaamassa, noin neljäkolmatta melaa välähdellen ylös ja pudoten veteen soutulaulun tahtiin. Ja lähetyssaarnaajan nähtiin päivänsuojan alla lukevan kirjasta ja säestävän! Se oli somaa nähdä ja kuulla; näillä saarilla ei ole mitään hauskempaa näkyä kuin lähetysvene, jolla on kelpo miehistö ja hyvä tahdinlyöjä. Katselin sitä puolisen minuuttia kenties hieman kateellisena ja sitten kävelin verkalleen joelle päin.
Vastakkaiselta puolen tuli toinen mies, tähdäten samaan suuntaan, mutta hän riensi juoksujalkaa ja pääsi ensimäisenä perille. Se oli Case, kaiketi hän aikoi pysyttää minut erillään lähetyssaarnaajasta, josta voisin saada tulkin. Mutta minä ajattelin muuta. Ajattelin, kuinka hän oli peijannut meitä siinä naimisjutussa, koetettuaan aikaisemmin saada Uman käsiinsä. Hänet nähdessäni sierameni pärskyivät raivosta.
— Pois täältä, sinä katala, konnamainen huijari! — huusin.
— Mitä sanot? — kysyi hän.
Toistin lauseeni, naulaten sen pontevalla kirouksella. — Ja jos koskaan tapaan sinut kuuden sylen päässä asunnostani, — kiljahdin, — niin lennätän luodin täiseen ruhoosi.
— Saat tehdä niinkuin haluat talosi nurkissa, — sanoi hän. — Johan sinulle sanoin, että siellä en aio käydäkään; mutta tämä on yleinen paikka.
— Tämä on paikka, missä minulla on yksityisasiaa, — ärjähdin. — En aio sallia sinunlaisesi koiran olla kuuntelemassa ja neuvon sinua menemään tiehesi.
— En ota sitä neuvoasi varteen sentään, — ilkkui Case.
— Kyllä minä sitten opetan sinut tottelemaan, — uhkasin.