Katselin eteeni lahdelman yli ja näin puiden riippuvan lehvistön äkkiä työntyvän auki ja Casen pyssy kädessä astuvan mustan rannikon päivänpaahteeseen. Hän oli puettuna keveihin, melkein valkoisiin pyjama-housuihin, hänen pyssynsä välkkyi ja hän näytti hyvin silmäänpistävältä. Maakravut vilistivät hänen tieltään koloihinsa.
— Hei, ystäväni! — huudahdin. — Ettehän te sentään puhukaan totta.
Ese mene, Ese tule takaisin, — matkin minä.
— Ese ei yhtäkaikki, Ese Tiapolo — virkkoi ystäväni, ja sanoen minulle hyvästi hän livahti puiden väliin.
Pidin silmällä Casea hänen käydessään pitkin rantaa, missä vuorovesi oli matalalla, ja annoin hänen kulkea ohitseni matkallansa Falesaan. Hän oli syviin mietteisiin vaipuneena, jonka linnutkin näkyivät tietävän, ne kun sipsuttivat aivan hänen vieressään hiekalla tai lentää suhahtelivat hänen ympärillään, kirkuen hänen korviinsa. Hänen astuessaan ohitseni havaitsin hänen huultensa liikkeestä, että hän puhui itsekseen, ja olin erittäin mielissäni nähdessäni leimamerkkini vielä hänen kulmillaan. Puhun teille silkkaa totta: minulla oli aikomus lähettää haulipanos hänen kuonoonsa, mutta viisaasti hillitsin itseni.
Kaiken tämän ajan ja samoin vielä kotimatkallani toistelin itselleni kuulemaani alkuasukasten sanaa, avustaen muistiani lauseella: "Polly, kattila tulelle ja keitä meille teetä".
— Uma, — sanoin kotiin päästyäni, — mitä Tiapolo merkitsee?
— Piru, — vastasi hän.
— Luulin, että aitu merkitsee sitä, — virkoin.
— Aitu toinen paholainen, — selitti hän, — pysyy metsä, syö kanaka. Tiapolo iso pääpiru, pysyy kotona; Tiapolo olla kristitty piru. [Sana tiapolo on eurooppalaista alkuperää = latinan diabolus, pahahenki. Suom.]
— No, — sanoin, — siitä en tule viisaammaksi. Miten voi Case olla
Tiapolo?