— Hyvä on, — sanoi hän. — Viktoria iso päällikkö, pitää sinä oikein paljo. Ei voi auttaa sinä täällä Falesalla; ei kuka voi … niin kaukana. Maea hän pieni päällikkö … asuu täällä. Jos hän pitää sinä … tekee sinulle hyvä oikein. Jumala ja Tiapolo niin juuri. Jumala iso päällikkö … hänellä liian paljo työtä. Tiapolo pieni päällikkö … hän tahtoo hyvin paljo touhu, tekee hyvin ahkera työ.
— Minun on jätettävä sinut herra Tarletonin käsiin, — sanoin. —
Sinun kristinoppisi on saranoiltaan, Uma.
Siitä huolimatta haastelimme tästä kaiken iltaa, ja minulle kertomillaan jutuilla erämaasta ja sen vaaroista peloitti hän itsensä niin, että oli vähällä saada kohtauksen. Enhän niistä kahdeksatta osaakaan muista, sillä en niitä paljoa tarkannut; mutta kaksi on säilynyt mielessäni jokseenkin selvästi.
Noin yhdeksän kilometrin päässä rannikolla on suojattu lehto, nimeltä Fanga-anaana (luolien satama). Olen itsekin nähnyt sen mereltä, niin läheltä kuin sain arastelevat soutajapoikani laskemaan, ja siinä on pieni kaistale keltaista hiekkaa. Sen yläpuolella kohoaa mustia kallioita täynnä luolien mustia suuakkoja. Isot puut ja riippuvat köynnöskasvit päärmäävät kallioita, joiden keskipalkoilta vuolas puro syöksyy putouksena alas.
No niin, siitä ohitse oli kulkemassa veneellä kuusi nuorta miestä Falesan kylästä, "kaikki hyvin sieviä", sanoi Uma, ja se vei ne tuhoon. Kävi kova tuuli, oli vasta-aallokko, ja kun he saapuivat Fanga-anaanan edustalle ja näkivät valkoisen putouksen ja varjoisen rannikon, he tunsivat kovaa väsymystä ja janoa, sillä heiltä oli vesi jo loppunut. Joku joukosta ehdotti, että laskisivat maihin noutamaan juotavaa, ja huimapäitä kun olivat, yhtyivät kaikki tuumaan, paitsi nuorin. Lotu oli hänen nimensä; hän oli oikein kunnollinen herrasmies ja hyvin viisas. Hän selitti heille, että he olivat mielettömiä, ja sanoi, että paikka oli henkien ja paholaisten ja kuolleiden tyyssija, josta oli yhdeksän kilometriä lähimpään ihmisasuntoon yhtäälle ja kukaties kaksi sen vertaa toisaalle. Mutta he nauroivat hänen sanoilleen, ja ollen viisi yhtä vastaan tarttuivat airoihin, vetivät veneen rannalle ja astuivat maihin.
Se oli Lotun kertoman mukaan ihmeellisen ihana paikka, ja vesi maistui oivalliselta. He kävelivät pitkin rantamaa, mutta eivät keksineet mitään kohtaa, josta olisi käynyt kiivetä kallioille, ja tämä rauhoitti heidän mieltään. Vihdoin he istuutuivat syömään mukanaan tuomiansa eväitä. Mutta tuskin olivat he asettuneet aterialle, kun eräästä noista mustista luolista tuli kuusi tavattoman kaunista neitosta. Niillä oli kukkia tukassa, mitä viehkeimmät rinnat ja kaulanauhat tulipunaisista siemenistä. Ja he alkoivat laskea leikkiä noiden nuorten herrojen kanssa, ja nämä puolestaan vastasivat heidän ilveisiinsä, kaikki muut paitsi Lotu. Tämä käsitti, että sellaisessa paikassa ei voinut olla mitään elävää naista, ja juoksi heittäytymään veneen pohjalle, peitti kasvonsa ja rukoili. Kaiken aikaa Lotu herkeämättä rukoili ja rukoili, eikä hän mistään muusta tiennyt, ennenkuin hänen toverinsa palasivat, nostivat hänet istumaan ja laskivat takaisin merelle lahdenpoukamasta, jonka rannat nyt olivat aivan autiot. Eivätkä he hiiskuneet sanaakaan noista kuudesta immestä.
Mutta eniten peloitti Lotua, että ainoakaan hänen viidestä toveristaan ei muistanut tapahtumasta mitään, vaan he käyttäytyivät kuin juopuneet, laulaen, nauraen ja kisaillen veneessä. Tuuli yltyi tasaisen voimakkaasti ja aallot kuohuivat tavattoman korkeina. Siitä nousi sellainen ilma, että jokainen mies saarilla olisi kääntänyt selkänsä ja rientänyt kotiseiniensä suojaan. Mutta nämä viisi teuhasivat kuin mielipuolet, nostivat kaikki purjeet ja laskivat aavalle merelle. Lotu ryhtyi ajamaan vettä veneestä; kukaan toisista ei ajatellutkaan häntä auttaa, he yhä vain lauloivat ja temmelsivät, puhuivat käsittämättömiä asioita ja nauroivat ääneensä niitä jutellessaan. Täten Lotu koko lopun päivää ajoi vettä henkensä edestä, kyyhöttäen veneen pohjalla; eikä kukaan hänen varoituksistaan välittänyt. Vastoin kaikkea odotusta he saapuivat elävinä hirveässä myrskyssä Papa-maluluun, missä palmut vinkuivat tuulessa, ja kookospähkinät vierivät kuin kanuunankuulat kylän nurmikolla. Samana iltana nuo viisi nuorukaista sairastuivat eivätkä sen koommin puhuneet järjellistä sanaa kuolemaansa asti.
— Ja tarkoitatko, että voit niellä mokoman jutun? — kysyin.
Hän vakuutti, että asia oli hyvin tunnettu ja että komeille nuorille miehille sellaista sattui useinkin. Mutta tämä oli ainoa tapaus, jolloin naispaholaisten lempi oli samana päivänä surmannut viisi yhdessä seurassa. Se oli aiheuttanut paljon hälinää saarella, ja hän olisi hullu, jos epäilisi.
— No, — virkoin, — ei sinun silti tarvitse minun puolestani peljätä. Minä en kaipaa lemmottaria. Sinussa on minulle naista riittämään asti ja riittävästi lempoa myös, eukkoseni.