Tähän hän vastasi, että niitä oli muunkinlaisia, ja yhden oli hän nähnyt omin silmin. Eräänä päivänä oli hän yksinään mennyt lähimmälle lahdelmalle ja ehkä etääntynyt liian lähelle noiduttua paikkaa. Kasvien oksat törmän korkeasta viidakosta varjostivat häntä tuuheana kattona, mutta hän itse seisoi loitompana hyvin kivisellä ja monilukuisia nuoria, neljän viiden jalan korkuisia mammee-omenapuita kasvavalla tasanteella. Oli pimeä päivä sadekaudella, toisinaan riistivät tuulenpuuskat lehtiä puista lennättäen niitä ympäri, toisinaan taas oli tyyni kuin huoneessa. Tällaisella tyynellä vaiheella kerran kokonainen parvi lintuja ja vampyyrejä pyrähti esille pensaikosta kuin säikähtyneinä. Heti senjälkeen Uma kuuli rahinaa lähempää ja näki metsän reunasta mammee-omenapuiden välistä hyökkäävän laihaa, harmaata vanhaa karjua muistuttavan otuksen. Sen liikkeistä päättäen ajatteli se kuin ihminen; ja sen tuloa katsellessaan tyttö äkkiä oivalsi, että se ei ollutkaan mikään metsäkarju, vaan oikeastaan mies, joka ajatteli kuin mies. Silloin hän läksi juoksemaan, ja sika perästä, ja kiitäessään se hihkaili ääneensä niin että koko seutu kaikui.
— Olisinpa ollut siellä pyssyineni? — sanoin minä. — Kyllä kärsäkäs silloin olisi hihkaissut niin että olisi itsekin ihmetellyt.
Mutta hän vakuutti minulle, että pyssystä ei ollut apua moisia vastaan, ne kun olivat vainajain henkiä.
No, näillä rupatuksilla kulutimme illan, joka olikin parasta. Mutta tietysti se ei muuttanut mielipidettäni, ja seuraavana päivänä minä pyssy olalla ja hyvä veitsi varattuna läksin löytöretkelle. Suuntasin kulkuni mahdollisimman lähelle paikkaa, missä olin nähnyt Casen tulevan metsästä; sillä jos hänellä siellä todellakin oli jonkinlainen laitos, otaksuin löytäväni polun. Erämaan eroitti rajavalli, mikäli sitä niin voi nimittää, sillä pikemmin se oli pitkä kiviröykkiö. Sanotaan sen ulottuvan yli koko saaren, mutta mistäpä ne sen tietävät, sillä epäilen, tokko kukaan on sataan vuoteen sitä matkaa tehnyt, koska alkuasukkaat pysyttelevät enimmäkseen meren lähettyvillä, rakennellen pienet siirtolansa rantamalle. Ja siltä osaltaan oli seutu hirveän korkeata, jyrkkää ja täynnä kallioita. Vallista länteen on maata muokattu, ja siellä kasvaa kookospalmuja, mammee-omenia, guava-puita ja runsaasti akasiaa. Juuri vastapäätä alkaa varsinainen tiheikkö, ja korkeata se onkin, sillä puut kohoavat kuin laivojen mastot, kierteleviä köynnöskasveja riippuu köysinä niiden sivuilta ja ilkeitä kämmekkäisiä rehoittaa halkeamissa sienien tapaan. Missä ei ollut alusmetsää, oli tanner kauttaaltaan mukulakivien peittämää.
Näin paljon viheriäisiä kyyhkysiä, joita olisi kelvannut ampua, ellen olisi saapunut toisissa tuumissa. Parvittain perhosia lennellä lepsahteli ylös ja alas lähellä maanpintaa kuin kuivuneet lehdet. Milloin kuulin linnun kutsuvan naarastaan, milloin tuulen tohinan ylhäällä, ja aina meren tyrskyn rannalta.
Mutta paikalla vallitsevaa omituista tuntua on vaikea kuvailla sille, joka itse ei ole yksinään aarniometsässä käynyt. Kirkkainkin päivä muuttuu siellä hämäräksi. Tuskin näkee askelta eteensä. Mihin tahansa katsoneekin, sulkeutuu metsä, toinen oksa kiertyen toiseen kuin käden sormet. Ja milloin vain heristää korviaan kuulee aina jotakin uutta — miesten puhetta, lasten naurua, kirveeniskuja kaukaa edeltään sekä toisinaan jonkun nopean, hiipivän kiidännän läheltänsä, joka saa vaeltajan hätkähtäen tarkkaamaan aseitaan. Vakuutelkoon hän vain itselleen olevansa yksinään pelkkien puiden ja lintujen parissa, hän ei kuitenkaan voi sitä uskoa. Mihin tahansa hän kääntyy, tuntuu koko tienoo elävän ja katselevan häntä. Älkää luulkokaan, että Uman kertomukset minua säikähdyttivät; en pidä alkuasukasten loruja neljän äyrin arvoisina. Mutta sellainen tunnelma on luonnollinen näissä tiheiköissä, siinä kaikki.
Kiivetessäni lähelle kukkulan huippua, sillä metsäinen pinta nousee tällä kohdalla jyrkkänä kuin portaat, alkoi tuuli humista suoraan suuntaan ja lehvät liikkua ja hulmahdella sivuille, päästäen päivänsäteet lävitse. Tämä soveltui minulle paremmin; melu oli kaiken aikaa samallaista, eikä kuulunut mitään säikähdyttävää. No niin, olin saapunut paikalle, missä alusmetsänä kasvoi niin sanottuja villejä kookospalmuja — perin sieviä tulipunaisine hedelmineen, —- ja silloin sattui korvaani tuulessa väräjävää laulua, jollaista en muistanut koskaan ennen kuulleeni. Turhaan uskottelin itselleni, että sen aiheuttivat oksat; minä tiesin paremmin. Turhaan luulottelin sitä lintujen liverrykseksi; tiesin, että lintu ei koskaan viserrellyt tuolla tavalla. Se nousi ja paisui, hiljeni ja paisui jälleen. Milloin muistutti se mielestäni itkua, mutta oli kauniimpaa; milloin luulin sitä harpun säveliksi. Siitä vain olin varma, että se oli liian ihanaa ollakseen tällaisessa paikassa terveellistä. Saatte nauraa, jos tahdotte; mutta minulle muistuivat todellakin mieleen ne kuusi keijukaista tulipunaisine kaulanauhoineen, jotka ilmestyivät Fanga-anaanan luolasta, ja ajattelin, mahtoivatko ne laulaa sillä lailla.
Ivailemme alkuasukkaita ja heidän taikauskojaan. Mutta ajatelkaamme, miten monet kauppiaat, oivallisesti kasvatetut valkoiset miehet, joista jotkut ovat olleet kirjanpitäjinä ja liikeapulaisina kotimaassa, alkavat niitä vaarinottaa. Arvelen taikauskon kasvavan jossakin seudussa kuin erilaiset rikkaruohot; ja seisoessani siinä ja kuunnellessani noita valittelevia ääniä minä vapisin housuissani.
Voitte nimittää minua raukaksi pelkoni vuoksi; omasta mielestäni olin kyllin urhoollinen astuessani edelleen. Mutta kuljin perin varovaisesti, pyssyn hana vireessä, tähystellen ympärilleni kuin erämies ja toden teolla odottaen näkeväni kauniin nuoren naisen istuvan viidakossa, ja siinä tapauksessa olin varmasti päättänyt koetella häntä haulipanoksella. Enkä tosiaan ollut ehtinyt kauaksi, kun kohtasin jotakin kummallista. Tuuli puhalsi voimakkaana kohahduksena puiden latvoissa, lehvät edessäni aukenivat, ja silmänräpäykseksi näin jotakin riippuvan puussa. Samassa tuokiossa oli se kadonnut, kun ohi kulkeva puuska vapautti oksat. Puhun teille totta: olin päättänyt nähdä aitun; ja jos se olisi esiintynyt sian tai naisen muodossa, se ei olisi minua niin hämmästyttänyt. Pahinta oli, että se näytti jokseenkin neliskulmaiselta, ja ajatus, että nelikulmainen esine eli ja lauloi, tympäisi ja hölmistytti minua. Epäilemättä seisoin siinä kotvan aikaa; ja olin varsin varma, että juuri samasta puusta se laulu kuului. Sitten aloin hiukan reipastua.
"No", tuumasin, "jos todellakin niin on, jos täällä neliskulmaiset esineet laulavat, olen nyt joka tapauksessa mennyttä. Saakaamme huvia rahamme edestä."