Mutta ajattelin, että sentään voisin yrittää rukousta siltä varalta, että se jotakin hyödyttäisi. Siis polvistuin ja rukoilin ääneeni; ja kaikenaikaa nuo omituiset soinnut tulivat puusta, nousten, laskien ja muuttuen aivan kuin musiikki konsanaan, vaikka hyvin eroitti, että se ei ollut inhimillistä — että kukaan ei kykenisi mitään sellaista viheltämään.
Heti kun olin asianmukaisesti päättänyt rukoilemiseni, laskin pyssyni maahan, pistin veitsen hampaitteni väliin, astuin suoraan puun juurelle ja aloin kiivetä. Tunnustan, että sydämeni oli kuin jää. Mutta ylös kavutessani osui esine taas silmääni, ja se huojensi mieltäni, sillä huomasin sen muistuttavan laatikkoa; ja kun olin päässyt aivan sen luo, olin naurun hytkähdysten takia pudota puusta.
Laatikko se kylläkin oli ja päälle päätteeksi kynttilälaatikko, tavaraleima kyljessä; ja siihen oli jännitetty banjon kieliä, jotka tuulen puhaltaessa värähtelivät. Luullakseni nimitetään sellaista kojetta Tyrolin harpuksi, mitä se sitten merkinneekin.
— Ähäh, herra Case, — jupisin, — olet peljästyttänyt minut kerran, mutta teeppäs se vielä toistamiseen! — Näin sanoen livahdin alas puusta, ryhtyen jälleen etsimään viholliseni päätoimistoa, jonka arvasin olevan lähettyvillä.
Puiden alla kasvava pensaikko oli tiuhaa tällä kohdalla; en voinut nähdä nenänvarttani pitemmälle, ja kulkiessani minun oli pakko raivata tietäni käsivarsillani ja veitseni avulla, katkoen köynnöskasvien vanoja ja yhdellä iskulla pirstaten kokonaisia puita. Nimitän niitä puiksi kokonsa vuoksi, mutta oikeastaan ne olivat vain isoja, ytimellisiä ruokoja, joita voi leikellä kuin porkkanoita. Ajattelin juuri, että kaikesta tästä moninaisten kasvien paljoudesta päättäen paikka oli joskus ollut raivattuna, kun samassa nenäni eteen kohosi kiviraunio, jonka heti huomasin ihmiskätten työksi. Herra ties, milloin se oli rakettu ja milloin jätetty kylmilleen, sillä tämä saaren osa on ollut koskematta siitä asti kun valkoihoisia saapui.
Muutamia askeleita takempana löysin etsimäni polun. Se oli kapea, mutta hyvin poljettu, josta huomasin Casella olleen runsaasti opetuslapsia. Näkyi olevan muodikasta urheutta uskaltautua tänne kauppiaan seurassa, ja nuori mies tuskin piti itseään täysikasvuisena ennenkuin oli ensiksikin saanut peräpakaransa tatuoiduiksi ja toiseksi nähnyt Casen paholaiset. Tämä on juuri kanakain tapaista; mutta toisaalta katsottuna on se hyvin valkoihoistenkin tapaista.
Edennyttyäni hiukan polkua pitkin tuli minulle pian äkkipysähdys, ja sain hieroa silmiäni. Edessäni kohosi seinä, ja polku kulki aukosta sen lävitse. Se oli luhistunut ja nähtävästi hyvin vanha, mutta rakennettu isoista, hyvin asetetuista kivistä, eikä nykyisin saarella elävistä alkuasukkaista kukaan edes uneksisikaan sellaista rakennushommaa. Pitkin muurin reunaa oli rivi omituisia kuvioita, epäjumalia tai variksenpelättejä, mitä lienevät olleetkin. Niillä oli veistetyt ja maalatut kamalannäköiset kasvot, silmät ja hampaat olivat näkinkengästä, tukka ja kirkkaanväriset vaatteet liehuivat tuulessa, ja muutamat niistä tutisivat sen tempauksista.
Lännessä päin on saaria, joilla valmistetaan näitä kuvia vielä tänä päivänä; mutta jos niitä koskaan on tällä saarella tehty, on se tapa ja pelkkä muistokin siitä jo kauan sitten unohtunut. Ja ihmeellisintä oli, että nämä möröt olivat yhtä vereksiä kuin puodista ostetut lelut.
Sitten muistui mieleeni, että Case ensimäisenä päivänä oli minulle maininnut olevansa taitava saaren merkillisyyksien valmistaja, jolla ammatilla muuten monet kauppiaat ansaitsevat rehellisen sivutulon. Ja täten käsitinkin koko asian: ymmärsin, miten tämä näyttely palveli hänellä kaksinaista tarkoitusta: ensiksikin antoi hän ilman kuluttaa uutuudenkiillon kuriositeeteistansa ja toiseksi peloitteli hän niillä vieraitaan.
Mutta minun on kerrottava teille, että kaiken aikaa tuulikanteleet soittivat ympärillä puissa, joka teki tunnelman vielä omituisemmaksi, ja parhaillaan katsellessani vihreänkeltainen lintu, arvatenkin pesänrakennus-puuhissa hyörien, alkoi repiä hiuksia erään kuvan päästä.