Vähän kauempaa löysin museon parhaan kummallisuuden. Aluksi näin siinä pitkähkön, mutkaisen kumpareen. Kaivaen multaa pois käsilläni löysin sen alta laudoille kiinnitetyn öljykankaan, joka ilmeisesti muodosti kuopan katon. Se sijaitsi ihan kukkulan huipulla, ja sisäänkäytävä oli takasivulla kahden kallion välissä kuin luolan suu. Minä menin sisälle käytävän mutkaan asti, ja katsahtaen kulman yli näin hohtavat kasvot, isot ja rumat kuin pantomiiminaamio; ja niiden kirkkaus kasvoi ja väheni, ja ajoittain niistä nousi savua.
— Ohoo, — huudahdin, — hehkumaalia! Fosforia!
Ja täytyy tunnustaa, että melkein ihailin miehen kekseliäisyyttä. Laatikollisella työkaluja ja muutamilla yksinkertaisilla kojeilla oli hän laittanut itselleen temppelipirun. Jokainen kanaka-rukka tuotuna tänne pimeän aikaan harppujen soidessa ympärillään olisi havaittuaan nuo savuavat kasvot onkalon pohjalla epäilyksittä uskonut nähneensä ja kuulleensa kylliksi paholaisia riittämään hänelle koko elinajakseen. On helppo kuvitella kanakan ajatukset. Tarvitsee vain siirtyä takaperin siihen aikaan, kun me itse olimme tuossa kymmenen ja viidentoista ikävuoden välillä, niin meillä on jokseenkin tyypillinen kanaka. Jotkut niistä ovat hurskaita aivan kuin on hyvänlaatuisia poikiakin; mutta useimmat ovat, taaskin poikien tapaan, keskinkertaisen vilpittömiä ja kuitenkin pitävät hauskana varastella ja säikähtyvät helposti, mikä on heistä verrattain hupaista sekin.
Muistan kouluajoiltani pojan, joka näytteli Casen osaa. Hän ei mitään tiennyt, se poika; hän ei osannut mitään tehdä, ei hänellä ollut hehkumaalia eikä tuulikanteleita, hän vain rohkeasti väitti olevansa loihtija, peloittaen meidät pahanpäiväisesti; ja se oli meille mieluista. Sitten muistelin, miten opettaja kerran oli piessyt tuota poikaa ja miten kaikki olimme kummastelleet nähdessämme velhon alistuvan siihen ja parkuvan kuin kuka muu tahansa. Ajattelin itsekseni: — Minun on keksittävä keino, millä teen saman tempun Case-mestarille. — Ja seuraavassa silmänräpäyksessä olikin jo suunnitelmani valmis.
Palasin polkua pitkin, joka kerran keksittynä oli aivan selvä ja helppo kulkea; ja kun pääsin mustalle hiekalle, niin kenenkä näin? Mestari Casen itsensä! Minä nostin pyssyni hanan, pitäen aseen varalla, ja me marssimme eteenpäin ja kuljimme sanaa sanomatta toistemme ohi, kumpikin vilkuillen kulmainsa alta toistaan. Ja tuskin olimme sivuuttaneet toisemme, kun molemmat pyörähdimme ympäri ikäänkuin kenttäharjoituksessa ja pysähdyimme kasvot kasvoja vasten. Kummallekin oli näet juolahtanut mieleen, että toinen toverus saattaisi lähettää pyssynsä panoksen hänen selkäpuoleensa.
— Et ole ampunut mitään, — sanoi Case.
— En ole tänään eräretkellä, — vastasin.
— No, hiisi sinut minun puolestani periköön! — huudahti hän.
— Samaa toivotan sinulle, — säestin minä. Mutta me jäimme siihen paikkaamme; kumpikaan ei mielinyt hievahtaa.
Case nauroi. — Emme voi sentään viipyä täällä koko päivää, — sanoi hän.