— Älä anna minun pidättää itseäsi, — vastasin. Hän nauroi taas. —
Kuulehan, Wiltshire, pidätkö minua houkkiona? — kysyi hän.
— Pikemmin lurjuksena, jos sen tietää tahdot, — selitin minä.
— No, luuletko, että minua hyödyttäisi ampua sinut täällä avoimella rantamalla? — virkkoi hän. — Minäpä en sitä tee. Ihmisiä tulee kalastamaan joka päivä. Niitä saattaa tällä hetkellä olla parisenkymmentä ylempänä laaksossa kopran keruussa; mäellä takanasi liikkunee puoli tusinaa kyyhkysten pyynnissä; parhaillaan saattavat ne meitä tähystellä, eikäpä ihmekään. Annan sinulle sanani, minä en aio sinua ampua. Miksi sen tekisin? Sinä et ollenkaan ole tielläni. Et ole saanut naulaakaan kopraa, paitsi minkä olet omin käsin valmistanut kuin neekeriorja. Sinä vain elää nuhjutat (siinä oikea sana) enkä minä välitä, missä elät ja kuinka kauan. Anna minulle sanasi, että et aio minua ampua, niin näytän sinulle esimerkkiä kävelemällä pois.
— Oh, — sanoin, — oletpa sinä hauskan avomielinen! Tahdon olla sitä minäkin. En aio ampua sinua tänään. Miksi sen tekisin? Tämä asia on vasta alullaan, se ei ole vielä loppuun suoritettu, herra Case. Olen sinua jo kerran löylyttänyt; näen rystöjeni jäljet kallossasi vielä tällä siunatulla hetkellä, ja minulla on sinulle uutta keittoa varattuna. En ole halvattu kuten Underhill. Nimeni ei ole Adams eikä Vigours, ja aikomukseni on sinulle näyttää, että olet tavannut vertaisesi.
— Tuo on mieletöntä puhetta, — sanoi hän. — Sillä haastelulla et minua saa lähtemään tieheni.
— Hyvä niinkin, — vastasin, — pysy sitten paikallasi. Minulla ei ole kiirettä, senkin kyllä tiedät. Voin viipyä tällä rantamalla vaikka päiväkauden. Minulla ei ole kopraa huolehdittavanani. Minulla ei ole hehkumaalia hoidettavana.
Olin pahoillani viime sanoistani, mutta ne livahtivat huomaamatta suustani. Havaitsin niiden ottavan ilman hänen purjeistaan, ja hän seisoi tuijottaen minuun silmät pystyssä. Sitten hän luullakseni tuumi, että hänen oli päästävä asian perille.
— Sanasta miestä, — virkkoi hän, kääntäen selkänsä ja kävellen suoraan paholaismetsään.
Sallin hänen tietysti mennä, koska olin antanut sanani. Mutta minä pidin häntä silmällä niin kauan kuin hän oli näkyvissä ja senjälkeen kiirehdin suojaan minkä jalkani jaksoivat, kulkien lopputien tiheikön kautta, sillä en luottanut häneen viiden pennin edestä. Se vain oli selvää, että olin ollut aasi varoittaessani häntä ja että oli tehtävä viivyttelemättä, mitä tehdä aioin.
Mielestänne oli minulla kai ollut kylliksi kiihoitusta yhdeksi aamuksi, mutta minua oli vielä toinen käänne odottamassa. Heti kun olin kaartanut niemekettä kylliksi pitkältä nähdäkseni asuntoni, eroitin sieltä vieraita; hiukan edemmäksi päästyäni ei siitä enää ollut epäilystäkään. Pari aseestettua vartijaa istui kyyristyneinä oveni edessä. En saattanut muuta luulla kuin että Uman selkkaus oli tullut ratkaisevaan vaiheeseen ja että asema oli vallattu. Tulin siihen johtopäätökseen, että Uma oli jo pidätetty ja että nuo aseelliset miehet odottivat samoissa aikeissa minua.