Mutta lähemmäksi tultuani, jonka tein täyttä vauhtia juoksemalla, näin kolmannen alkuasukkaan istumassa kuistilla vierailijan tapaan ja Uman juttelemassa hänen kanssaan kuin emäntä konsaan. Vieläkin likemmäksi päästyäni huomasin, että se oli iso, nuori päällikkömme Maea ja että hän myhäili ja poltteli. Ja mitä hän poltti? Ei mitään eurooppalaisia savukkeitanne, jotka kelpaavat vain kissalle, eikä edes oikeata isoa, aika väkevää alkuasukasten tekelettä, joka kyllä kelpaa sammuttamaan tupakan nälän, jos piippu on rikki, vaan sikaaria — vieläpä omia mainioita meksikolaisiani, sen saatoin vannoa. Tämän nähdessäni sydämeni alkoi rajusti lyödä ja minussa elpyi huima toivo, että pula nyt oli ohitse ja Maea liittynyt minuun.
Saapuessani Uma osoitti minut hänelle, ja hän tuli minua vastaan portaitteni päässä kuin oikea sivistynyt herrasmies.
— Vilivili, — sanoi hän, sillä täsmällisemmin he eivät osanneet lausua nimeäni, — minä hyvä mieli.
Milloin saarelaispäällikkö tahtoo olla kohtelias, hän kieltämättä kykenee siihen. Heti ensi sanoista näin, miten asiat olivat. Uman ei ollenkaan olisi tarvinnut selittää minulle: — Hän ei pelkää Ese nyt, tulee ja tuo kopra. — Vakuutan teille kätelleeni tuota kanakaa kuin olisi hän ollut Euroopan paras valkoihoinen.
Tosiasia oli, että Case ja hän olivat kosimassa samaa tyttöä, tai ainakin Maea epäili sitä ja päätti lyödä kauppiaan laudalta siltä varalta. Hän oli pukeutunut koreasti, peseydyttänyt ja aseestanut pari seuralaistaan, ottaen heidät mukaansa, ikäänkuin tehdäkseen asian julkisemmaksi, ja odotettuaan vain, kunnes Case oli lähtenyt kylästä, saapui siirtämään kaiken kauppansa minulle. Hän oli sekä rikas että mahtava. Luulen, että hänen vuositulonsa nousivat viidenkymmenentuhannen kookospähkinän arvoon.
Maksoin hänelle rantamalla käyvän hinnan ja vielä neljännessentin päällekin, ja luottoa taasen olisin ollut valmis myöntämään hänelle koko puotini varaston puitteineen päivineen, sillä niin iloinen olin hänen käynnistään. Täytyy tunnustaa, että hän osti kuin herrasmies: riissiä, säilykkeitä ja korppuja niin paljon, että niillä olisi kelvannut viikon juhlia, sekä pakoittain kangasta. Hän oli sitäpaitsi miellyttävä, olipa leikkisäkin, ja me veistelimme sukkeluuksia, enimmäkseen tulkin avulla, hän kun osasi perin vähän englanninkieltä ja minun suussani alkuasukasten kieli vielä oli väritöntä. Ainakin huomasin, että hän ei koskaan ollut voinut ajatella paljoa pahaa Umasta; hän ei koskaan ollut voinut todella säikähtyä, vaan teeskenteli sitä pelkästä juonitteluhalusta ja siksi, että hän otaksui Casella olevan suuren vaikutusvallan kylässä ja tämän voivan auttaa häntä eteenpäin.
Se sai minut ajattelemaan, että sekä hän että minä olimme tiukalla. Teollaan oli hän uhmannut koko kylää, ja se saattaisi maksaa hänelle hänen arvovaltansa. Vielä toinen asia: senjälkeen kun olin jutellut Casen kanssa rantamalla, saattoi se minulle mielestäni hyvinkin maksaa henkeni. Case oli jokseenkin selvästi sanonut, että hän aikoi näpäyttää minut, jos konsaan saisin kopraa. Mutta nyt hän kotiin tultuaan näkisi, että kylän paras asiakas oli vaihtanut myymälää; ja viisainta, mitä mielestäni saatoin tehdä, oli ensimäisenä päästä tekemään hänet vaarattomaksi.
— Kuulehan, Uma, — sanoin, pyydä häneltä anteeksi, että annoin hänen odottaa, mutta minä olin tarkastamassa Casen paholaisvarastoa metsässä.
— Hän tahtoo tietää, eikö sinä pelkää? — tulkitsi Uma.
Minä räjähdin nauramaan. — En juuri! — huudahdin. — Sano hänelle, että siellä on oivallinen lelukokoelma! Sano hänelle, että Englannissa annamme moisia kapineita lapsille leikkikaluiksi.