Tarkastellessaan siten seikkailujani siveelliseltä kannalta, hän silmäili minua niin leikillisin ja hyväntahtoisin katsein, että minä tuskin voin hillitä mielihyvääni. Olin niin kauan elänyt lainsuojattomien ihmisten parissa ja makaillut vuorilla paljaan taivaan alla, että minusta tuntui kerrassaan mieltäylentävältä, kun jälleen sain istua katon alla siistissä huoneessa ja puhella tuttavallisesti hienosti puetun herrasmiehen kanssa. Silloin sattui katseeni säädyttömiin vaateriekaleihini ja minä jouduin jälleen hämilleni. Mutta Mr Rankeillor huomasi sen ja ymmärsi ajatukseni. Hän nousi istualtaan, käski palvelijoitaan laittamaan vielä yhdelle hengelle sijaa pöydän ääreen, selittäen Mr Balfourin jäävän aamiaiselle, ja vei minut sitten makuukamariin rakennuksen yläkertaan. Siellä hän asetti eteeni vettä, saippuaa ja kamman ja antoi poikansa vaatteet käytettävikseni. Järjestettyään kaikki muutkin tarpeelliset kapineet varalleni, hän jätti minut sinne pukeutumaan.
28 LUKU.
Menen vaatimaan perintöäni.
Parhaani mukaan koetin muuttaa ulkomuotoani, ja hauskalta tuntui minusta kun katsoessani peiliin, huomasin kerjäläispojan hävinneen ja David Balfourin ilmestyneen jälleen maailmaan. Mutta tämä muutoskin minua hävetti ja erittäinkin lainatut vaatteeni. Lopetettuani pukeutumishommat tapasi Mr Rankeillor minut rappusissa. Hän sanoi minulle muutamia kohteliaisuuksia ja vei minut takaisin työhuoneeseensa.
»Istukaahan, Mr David», lausui hän, »nythän te olette vähän enemmän näköisenne. Antakaas kun muistelen, eikö minulla olisi mitään uutisia teille kerrottavana. Ihmettelette kai isäänne ja setäänne? Mutta se on hyvin yksinkertainen juttu, ja sen teille selittäminen ujoksuttaa minua. Sillä», jatkoi hän todellakin hämillään, »sen pohjalla on rakkausjuttu.»
»Minusta se ei oikein sovi setääni», lausuin.
»Mutta setänne ei ole aina ollut vanha, Mr David», vastasi hän, »ja mikä teitä ehkä enemmänkin hämmästyttää, hän ei ole aina ollut ilkeä. Hänellä oli kauniit, eloisat kasvonpiirteet, ja ihmiset kiiruhtivat aina ulos huoneistaan katsomaan hänen jälkeensä, kun hän virmalla hevosellaan ratsasti ohi. Olen nähnyt sen näillä omilla silmilläni ja, tunnustan sen suoraan, tuntenut kateutta häntä kohtaan. Minä näet olin vain halpa pojannulikka ja isäni oli vain halpa ihminen, ja siihen aikaan oli paikallaan lause: *Odi te, qui bellus es, Sabelle*[1].
[1] Vihaan sinua, koska kaunis olet, Sabellus.
»Tämähän on kuin unennäköä», huudahdin.
»Eikö mitä!» vastasi lakimies, »sellainen on nuoruus ja vanhuus. Eikä siinä kaikki! Hän oli vielä lahjakas ja hänestä toivottiin suuria tulevaisuudessa. Vuonna 1705 hän luonnollisesti karkasi kapinallisten puolelle. Isänne läksi häntä ajamaan takaa, löysi hänet muutamasta ojasta ja toi takaisin *multum gementem*[1], koko seudun iloksi. Sattui sitten niin, *majora canamus*[2], että nämä kaksi poikaa rakastuivat, ja samaan naiseen. Mr Ebenezer, joka oli ihailtu, rakastettu ja hemmoteltu, oli epäilemättä varma voitostaan, ja huomattuaan pettyneensä hän alkoi mellastaa kuin paholainen. Kaikki seudun asukkaat kuulivat siitä. Vuoroin hän makasi sairaana kotonaan, ja hänen teeskentelemättömät omaisensa seisoivat kyyneleet silmissä hänen vuoteensa vieressä, vuoroin hän ratsasti ravintolasta ravintolaan ja toitotti surujaan kaikkien Mattien ja Pekkojen korviin. Isänne, Mr David, oli hyväluontoinen kunnonmies, mutta hän oli löyhä, surkuteltavan löyhä. Nämä hulluttelut kävivät hänelle ajan pitkään ikäviksi ja hän — luopui neidosta. Tyttö ei ollut kumminkaan niin ajattelematon — häneltä kai olette perinyt terävän järkenne, eikä suostunut noin vain vaihtamaan sulhasia. Molemmat veljekset lankesivat polvilleen hänen eteensä, ja lorun loppu oli se, että tyttö näytti kummallekin missä viisi hirttä oli poikki. Tämä tapahtui elokuussa, samana vuonna kuin minä lopetin opintoni. Kohtaus mahtoi olla hullunkurinen.»