Taaskin vaihtoivat mies ja vaimo silmäyksiä.
"Minä olen mrs. Henry Durie", hän sanoi, "mutta ennen naimisiinmenoa oli nimeni Alison Graham."
Nyt ei parooni kestänyt kauempaa. "Minä olen vanha mies, majuri Burke", sanoi hän, "ja heikko mies. Teette hyvän työn, jos käytte rivakasti asiaan. Tuotteko minulle uutisia —" hän epäröi; sitten hän sai sanan sanotuksi aivan erilaisin sävyin — "pojaltani?"
"Hyvä herra parooni, minä olen teille avomielinen kuin sotamies", sanoi majuri. "Kyllä, minä tuon."
Parooni heilautti kättään, aivan kuin merkiksi, mutta mahdotonta oli arvata merkitsikö se, että majurin piti antaa hänelle rauhoittumisaikaa, vai oliko se kehoitus jatkamiseen. Vihdoin hän sai änkytetyksi: "Hyviäkö uutisia?"
"No parhaitapa tietenkin, mitä auringon alla sopii toivoa", huusi majuri. "Sillä minun hyvä veljeni ja ihailtu toverini on tällä hetkellä hienossa Pariisissa, ja jos oikein tunnen hänen tapojansa, asettaa hän parhaillaan tuolia päivällispöydän ääreen. — Jumal'avita, luulenpa rouvan voivan pahoin."
Rouva oli todella kalpea ja nojasi ikkunanpieleen. Mutta kun mr. Henry liikahti rientääkseen hänen luoksensa, suoristi hän väristen ruumiinsa. "Ei minua mikään vaivaa", mutisi hän kalpein huulin.
Mr. Henry pysähtyi ja viha vääristi hänen kasvojansa. Kohta hän kääntyi majurin puoleen. "Älkää hämmästykö sanojenne vaikutusta", sanoi hän. "Se on aivan luonnollista; me olemme kaikki kolme kasvaneet kuin sisarukset."
Rouva loi mieheensä katseen, jossa oli helpotusta, jopa kiitollisuuttakin. Luullakseni saivat nämä sanat ensinnä hänet leppeämmin katselemaan mr. Henryä.
"Teidän täytyy koettaa antaa minulle anteeksi, mr. Durie; minä olen irlantilainen villi ja pysyn sellaisena", sanoi majuri. "Ansaitsisin kyllä tulla ammutuksi, kun en osannut hienommin esittää asiaani rouvasihmiselle. Mutta tässä ovat masterin omat kirjeet kullekin perheen jäsenelle, ja jos minä oikein tunnen ystäväni nerokkaan mielen, niin luulen hänen kertovan historiansa sulavammin."