"Onko sinulla veljiä?" hän kysyi.
"Taivaan armosta kokonaista viisi", vastasin minä.
"Minulla on yksi", sanoi hän, ääni omituisesti värähtäen, ja lisäsi heti: "Hän saa maksaa tämän kaiken." Ja kun minä kysyin, mikä osa hänen veljellään oli onnettomuudessamme, niin hän huusi: "Mitä? Hän istuu sijallani, kantaa nimeäni, kosii morsiantani, ja minä olen yksin kirotun irlantilaisen kanssa vilua värisemässä tässä erämaassa. Voi, miten helposti minä annoin houkutella itseni loukkuun!"
Tämä huudahdus sopi joka suhteessa niin huonosti ystäväni luonteeseen, että hämmästykseni kokonaan voitti oikeutetun loukkaantumiseni. Tosin saattaakin mitä purevin pistosana moisissa olosuhteissa näyttää aivan mitättömältä. Mutta tässä on minun kerrottava eräs omituinen seikka. Hän oli ainoastaan kerran ennen maininnut sen neidin, jonka kanssa hän oli kihloissa; se tapahtui silloin, kun New-Yorkin kaupunki alkoi näkyä laivallemme; silloin hän kertoi, että jos jokainen saisi oikeudenmukaisen osansa, niin hän oli lähellä omia maitaan, sillä neiti Grahamilla oli suuria tiluksia tässä provinssissa. Tämä oli kieltämättä varsin luonnollinen aihe; mutta nyt minä kuulin hänen nimensä toiseen kertaan ja, mikä varmaan ansaitsee huomiota, juuri samassa kuussa, marraskuussa 1747, ja mikäli tiedän, juuri samana päivänä, jolloin me olimme tuossa jylhässä vuoristossa, vihittiin hänen veljensä ja nti Graham. Minä en ole taikauskoisempi kuin muutkaan, mutta tässä esiintyy Jumalan sormi niin selvästi, ettei sitä voi olla huomaamatta. [Tämä on aivan väärin. Siihen aikaan ei ollut ensinkään puhetta naimiskaupasta; katso tuonnempaa kertomuksestani. Mackellarin muist.]
Seuraava päivä ja sen jälkeinenkin oli samanlaista ponnistelua; usein valitsi Ballantrae matkasuunnan heittämällä rahan ilmaan ja kerran, kun minä huomautin hänelle sen olevan lapsekasta, hän lausui jotain unohtumattoman omituista: "Minä en tiedä parempaa tapaa lausua julki halveksimiseni inhimillistä järkeä kohtaan." Mikäli muistan löysimme kolmantena päivänä erään kristityn ruumiin, skalpeerattuna ja hirvittävällä tavalla rääkättynä, uimassa verilätäkössä; erämaan linnut risteilivät kiljuen sen ympärillä sankoin parvin. En voi sanoin kuvailla sitä vaikutusta, jonka näky teki meihin, mutta ainakin minulta se ryösti kaikki voimat ja pelastuksen toiveet. Hiukan myöhemmin samana päivänä, kun ryömimme erään tiheikön läpi, heittäytyi Ballantrae, joka kulki edellä, yht'äkkiä kaatuneen puunrungon taakse. Minä kiirehdin samaan piilopaikkaan, josta voimme tähystellä ympärillemme itse näkymättä. Alhaalla, lähimmässä laaksossa näimme suuren joukon punanahkoja, jotka kulkivat tiemme poikki. Heitä saattoi olla pienehkö rykmentti, kaikki vyöhön asti alastomia ja villiin tapaansa ihralla ja noella tuhrittuja ja lyijyvärillä ja vermilionilla maalattuja. He kulkivat hanhenmarssissa ja nopein askelin, joten he lyhyessä hetkessä riensivät ohi ja katosivat metsään. Mutta sittenkin luulen, että kärsimme noina muutamina minuutteina enemmän sieluntuskia kuin tavallinen ihminen koko iässään. Olivatko ne ranskalaisten vai englantilaisten intiaaneja, olivatko he hakemassa päänahkoja vai vankeja, pitikö meidän heittää kaikki onnen varaan ja näyttäytyä, vai jäädäkö makaamaan ja jatkaa tuskallista matkaamme — siinä kysymyksiä, joista itse Aristoteleenkaan aivoilla ei olisi saatu selvää. Ballantrae kääntyi minuun päin; hänen kasvonsa olivat aivan rypyssä ja hampaansa pistivät ulos suusta kuin nälänhätäisen (mikäli kertomuksista, joita olen lukenut, voi päättää). Hän ei sanonut sanaakaan, mutta koko hänen olemuksensa näytti kamalalta kysymykseltä.
"He ovat ehkä englantilaisten puolella", kuiskasin minä. "Ja ajatteles, siinä tapauksessa on parasta jatkaa samaan tapaan."
"On. on", sanoi hän. "Mutta menköön nyt syteen taikka saveen." Äkkiä tempasi hän esiin rahan, pudisteli sitä kourissaan, katsahti siihen ja heittäytyi sitten makaamaan kasvot maata vasten.
Mackellarin lisäys. — Tässä minä katkaisen ritarin kertomuksen, koska hän ja hänen toverinsa samana päivänä riitaantuivat ja erosivat, ja ritarin kertomus riidasta totta puhuen ei tunnu sopivan kummankaan asianomaisen luonteeseen. Sen jälkeen he kumpikin vaelsivat yksikseen kokien monta kovaa, kunnes heidät kummankin erikseen korjasi suojaan St. Frederick-linnoituksen partio-osasto. Kaksi seikkaa vain on vielä lisättävä: ensinnäkin (ja tämä on minun kertomukselleni tärkeintä), että master vastoinkäymistensä aikana kaivoi aarteensa maahan erääseen paikkaan, jota ei sittemmin koskaan löydetty, mutta jonka hän merkitsi verellä hatunliereensä. Ja toiseksi, että kun hän näin ollen tuli linnoitukseen aivan rahatonna, ritari otti hänet vastaan veljenä ja maksoi hänen matkansa sieltä Ranskaan. Mr. Burken vaatimaton luonne saa hänet tässä kohden kaikin tavoin ylistämään masteria; tottuneempi ajatus pitänee ritaria yksin ylistettävänä. Minua ilahduttaa tämän todellakin varsin kauniin piirteen merkitseminen sitäkin enemmän, kun pelkään edellisessä loukanneeni kunnianarvoista kertojaani. Minä olen pidättynyt tekemästä muistutuksia hänen outojen ja (minun silmissäni) epämoraalisten katselmustensa johdosta, kun tiedän hänen helposti loukkaantuvan. Mutta hänen kertomustaan riidasta en voi mitenkään ottaa kirjaani, sillä olen itse tuntenut masterin, enkä ole milloinkaan tavannut miestä, joka olisi ollut vähemmän pelolle altis. Minä valitan herra ritarin erehdystä tässä suhteessa sitäkin enemmän, kun pidän hänen kertomustapaansa (muutamia tyylikukkasia lukuunottamatta) varsin nerokkaana.
NELJÄS LUKU.
Mr. Henryn kärsimykset.