"Durrisdeerin kantaherran on kuninkaan rinnalla ratsastettava", sanoi master.
"Voisihan se olla jotain", vastasi mr. Henry, "jos me asettuisimme miehekkäästi sille puolelle. Mutta miten me käyttäydymme? Pelaamme väärää peliä!"
"Durrisdeerin huonetta me pelastamme, Henry", sanoi hänen isänsä.
"Ja pidä mielessä, James", sanoi mr. Henry, "että jos minä lähden ja prinssillä on onnea yrityksessään, on sinun helppo sopia Jaakko-kuninkaan kanssa. Mutta jos sinä lähdet ja retki epäonnistuu, jakaantuu omistusoikeus ja kilvenkanto meidän kesken. Ja mitä minusta silloin tulee?"
"Sinusta tulee lordi Durrisdeer", sanoi master. "Minä panen pöytään kaikki, mitä minulla on."
"Siihen peliin minä en rupea!" huusi mr. Henry. "Minä joutuisin asemaan, missä kukaan järkevä ja kunniallinen mies ei voisi suostua olemaan. Minusta ei tulisi niin mitään", huusi hän. Vähän jälkeenpäin hän käytti lausetapaa, joka ehkä oli avoimempi kuin hän oli ajatellut. "Sinun velvollisuutesi on jäädä tänne isän luo", sanoi hän. "Tiedäthän sinä olevasi suosikki."
"Ahaa!" virkkoi master. "Kateus alkaa kuulua! Sinä kai mielelläsi astuisit minun kannoilleni — hurskas Jaakoppi?" kysyi hän, nimeä ivallisesti korostaen.
Mr. Henry kääntyi ja meni hallin toiseen päähän, sillä hänellä oli erinomainen kyky vaieta. Pian hän palasi.
"Minä olen nuorempi, siksi minun täytyy lähteä", hän sanoi, "ja minun herra isäni käskee minua, siksi minun tulee se tehdä. Mitä siihen sanot, veljeni?"
"Minä sanon sinulle, Henry", sanoi master, "että kun itsepäisiä sattuu kaksi yhteen, niin on ainoastaan kaksi tapaa asian ratkaisemiseksi: joko tapella — siihen luullakseni ei meillä kummallakaan ole halua — tai antaa asia sattuman varaan — tässä on kultaraha. Suostutko heittoon?"