"Heitä", sanoi mr. Henry, "jos on kruunu, niin minä jään."
Raha lensi; kruunupuoli jäi ylöspäin. "Pitäköön Jaakoppi hyvänään", sanoi master.
"Katua me sitä saamme, ennenkuin leikki on lukossa", sanoi mr. Henry lähtien hallista.
Miss Alison otti lattiasta kultarahan, joka oli lähettänyt hänen rakastettunsa sotaan, ja heitti sen suureen ikkunaan maalatun perhevaakunan läpi.
"Jos sinä rakastaisit minua niinkuin minä sinua, niin olisit jäänyt", huusi hän.
"Jos kunnia ei rakkaamp' ois, niin mitä lemmellä", lauloi master.
"Oo", huudahti miss Alison, "sinulla ei ole sydäntä — kunpa joutuisit surman suuhun!" ja juoksi samassa itkien pois, omaan huoneeseensa.
Master kuului silloin kääntyneen parooniin päin erinomaisen iloisen näköisenä. "Siitä näyttää tulevan aika perhana eukoksi", sanoi hän.
"Sinä olet perhana pojaksi minulle", puhkesi parooni puhumaan, "sinä, jota minä aina olen suositellut, häpeä sanoa. Et ainoatakaan ilon hetkeä ole minulle tuottanut syntymästäsi asti, et yhtä ainoata", ja vielä kerran hän sanoi saman. Masterin kevytmielinen käytöskö vai hänen vääjäämättömyytensäkö paroonin niin kovin sai suunniltaan, en voi sanoa; mahdollisesti vaikuttivat siihen myöskin mr. Henryn sanat suosikkipojasta; viimemainittua selitystä tukee sekin, että mr. Henry tämän jälkeen paremmin huomattiin.
Masterin ja perheen välit olivat siis varsin rikkinäiset, kun hän lähti ratsastamaan pohjoista kohti. Jäljelle jääneistä se tuntui sitäkin surullisemmalta, kun kaikki näytti nyt olevan liian myöhäistä. Uhaten ja houkutellen oli master saanut kokoon kourallisen miehiä, jotka olivat aika tavalla päissään jo lähtiessään, lauloivat ja melusivat vanhan luostarin mäessä. Valkoinen kokardi oli jokaisen hatussa. Tuon pienen joukon yritys kulkea läpi Skotlannin omin neuvoin näytti epätoivoiselta, ja vieläkin vaarallisemmaksi teki asian se, että miehet mäelle kiivettyään näkivät lahdelmassa kuninkaan laivastoon kuuluvan sota-aluksen, joka olisi voinut tehdä heistä lopun lähettämällä yhden ainoan veneen rantaan. — Seuraavana iltapäivänä oli mr. Henryn vuoro: hän lähti aivan yksin isänsä kirje mukanaan tarjoamaan miekkaansa kuningas Yrjön käytettäväksi. Miss Alison oli sulkeutunut huoneeseensa ja itki itkemistään, kunnes molemmat veljekset olivat poissa. Muuta hän ei tehnyt kuin neuloi kokardin masterin hattuun, ja John Paul kertoi sittemmin minulle, että se oli aivan kyynelten kostuttama, kun hän sen toi masterille.