Vilkaisin avonaiseen matkasäkkiin, ennenkuin sen suljin. Mitä hienoimpia röyhelöitä ja liinatavaroita, monta hienoa, korutonta pukua, jollaista hän mieluimmin käytti; pari hyvää kirjaa, Caesarin Gallian sota, eräs Hobbesin teos, Voltairen Henriade, eräs Intiaa käsittelevä kirja, joku matemaattinen teos, paljon korkeampaa tiedettä kuin minun tutkimani. Varsin sekavin tuntein katselin näitä kaikkia. Minkäänlaisia papereita ei avonaisessa matkalaukussa ollut. Se sai minut taas ajatuksiini. Oli mahdollista, että mies oli kuollut, mutta ei silti aivan todennäköistä, koska salakuljettajat olivat hänet vieneet pois. Oli mahdollista, että hän myöhemmin kuoli haavastaan, mutta samoin mahdollista, ettei hän kuollut. Ja jälkimmäisen tapauksen varalta minä vakavasti aioin hankkia jotakin, mikä turvaisi meitä häntä vastaan.

Kannoin matkalaukut toisen toisensa jälkeen ylimmäiseen ullakkohuoneeseen, jota pidimme lukittuna, kävin hakemassa avaimeni ja huomasin ilokseni, että pari niistä sopi varsin hyvin. Eräästä matkalaukusta löytyi nahkainen kirjesäiliö; sen minä avasin puukollani, ja siitä hetkestä oli mies minun vallassani (mitä hyvään nimeen ja maineeseen tulee). Siellä oli laaja kirjeenvaihto, enimmäkseen hänen Pariisin-ajaltaan, ja mikä minulle oli paljon tärkeämpää, siellä oli suurin osa hänen Englannin ministeristölle lähettämistään tiedonannoista ja ministeristön alkuperäiset vastaukset. Ne olivat hyvinkin musertavia todistuskappaleita, joiden julkaiseminen olisi tehnyt masterin kunniattomaksi ja kiinniotettavaksi. Nauroin sydämessäni lukiessani nopeasti asiakirjat läpi, hieroin käsiäni ja laulelin ilosta. Olin vielä päivän noustessa samassa huvittavassa hommassa, enkä silloinkaan sitä lopettanut, meninhän vain ikkunaan ja katsahdin ulos. Pakkanen oli aivan lauhtunut, maisema oli jälleen musta ja sade ja tuuli kiiriskelivät lahdelmassa. Tulin vakuutetuksi siitä, että kutteri oli lähtenyt ankkuripaikaltaan ja keinutteli nyt masteria (elävää tai kuollutta) Irlannin merellä.

Tähän voin sopivasti liittää sen vähän, mitä sittemmin olen kuullut tuon yön tapahtumista. Viivyin kauan näiden pikku tietojen kokoilemisessa, sillä en uskaltanut kysellä suoraan, ja salakuljettajat katselivat minua vihamielisesti, vieläpä halveksien. Kului noin kuusi kuukautta, ennenkuin saimme varmuuden edes siitä, että mies oli elossa; ja kului vuosia, ennenkuin eräältä Crailin mieheltä, joka oli epärehellisesti ansaituilla rahoillaan pystyttänyt ravintolan, kuulin muutamia yksityisseikkoja, jotka tekivät hyvin luotettavan vaikutuksen. Hänen kertomuksensa mukaan löysivät salakuljettajat masterin vaivoin kohonneena kyynäspäänsä varaan; hän tuijotteli vuoroin ympärilleen, vuoroin kynttilään ja käteensä, joka oli aivan verinen; hän näytti olevan aivan tajuiltaan. Kun miehet astuivat lähemmäksi, hän näytti kyllä taas selkiävän; hän pyysi heitä viemään hänet laivaan ja olemaan vaiti asiasta, ja kun kapteeni kysyi miten hän oli tuommoiseen peliin joutunut, vastasi hän kirous-tulvalla ja pyörtyi kohta sen jälkeen. He kiistelivät vähän siitä, mitä oli tehtävä, mutta odottivat joka hetki, että alkaisi tuulla; he olivat saaneet paljon rahaa hänen Ranskaan viemiseksi eivätkä halunneet myöhästyä. Sitäpaitsi nuo lurjukset pitivät hänestä; he luulivat kuolemantuomion uhkaavan häntä, eivät tienneet, millaisessa pahassa jutussa hän oli haavansa saanut ja pitivät hyvänä tekona hänen vaarasta pelastamisensa. Hän siis vietiin laivaan, toipui merimatkalla ja jätettiin paranemaan Havre de Graceen. Eräs asia on todenteolla huomattava: Hän ei puhunut kaksintaistelusta kenellekään, eikä yksikään salakuljettaja vielä tänä päivänäkään tiedä, minkälaisessa taistelussa ja millaisen vastustajan käden kautta hän kaatui. Kenessä muussa hyvänsä olisin tätä pitänyt luontaisen sopivaisuuden tunteen aiheuttamana, mutta hänessä katson sen johtuneen ylpeydestä. Hän ei voinut saada tunnustetuksi kellekään, ei ehkä itsellensäkään, että hänet oli voittanut mies, jota hän oli niin syvästi loukannut ja jota hän niin katkerasti vihasi.

KUUDES LUKU.

Lyhyt kertomus siitä, mitä tapahtui masterin ollessa toisen kerran poissa.

Sitä kovaa tautia, joka seuraavana aamuna alkoi, voin muistella rauhallisin mielin, sillä se oli viimeinen pelkästään onneton tapaus, joka herraani kohtasi, ja sekin ehkä sittenkin oli oikeastaan onneksi, sillä olikohan olemassa sellaista ruumiillista kipua, joka olisi täydelleen voinut vaimentaa hänen sielulliset kärsimyksensä? Rouva ja minä valvoimme sängyn ääressä. Lordi kävi silloin tällöin tiedustamassa sairaan tilaa, mutta ei yleensä tullut sisään. Kerran, kun kaikki jo näytti melkein toivottomalta muistan hänen tulleen sängyn luo. Siinä hän hetkisen katseli poikansa kasvoja, kääntyi sitten jälleen takaisin, heilautti kättään ja heitti päätään taaksepäin. Tuossa liikkeessä oli jotain omituista. Vielä nytkin, sitä muistellessani, se tuntuu murheelliselta, niin suurta surua ja niin syvää maallisen turhuuden halveksuntaa se ilmaisi.

Yleensä olimme me, minä ja rouva, ainoat huoneessakävijät; pidimme vuoroa yön aikaan ja seuraa toisillemme päivällä, sillä sairaamme ei ollut hauska hoidettava. Hän heittelehti sängyssä sinne tänne, kiristellen hampaitaan. Hänen päänsä oli ajeltu ja kääreessä. Hänen kielensä ei pysynyt hetkeäkään rauhassa; vuoteelta kuului keskeytymätön sanatulva, joka sai sydämeni aivan kipeäksi. Ihmeellistä ja minulle sanomattoman kiusallista oli, että hän kaiken aikaa puhui vähäpätöisistä asioista: kotoa lähdöstä ja sinne palaamisesta, hevosista —, joita hän alinomaa käski satuloida, ehkä siinä tarkoituksessa (mies parka!), että pääsisi pakenemaan onnettomuuttaan — puutarhan siivoamisesta, lohiverkoista, ja (mikä minusta tuntui erittäin kiusalliselta kuulla) alinomaa raha-asioista; hän laski yhteen summia ja riiteli vuokralaisten kanssa. Hän ei puhunut koskaan sanaakaan isästään eikä vaimostaan, ei myöskään masterista, lukuunottamatta paria kertaa, jolloin menneisyyden muistot kokonaan täyttivät hänen mielensä ja hän kuvitteli olevansa jälleen pikku poikanen ja leikkivänsä veljensä kanssa jotakin viatonta leikkiä. Tämä oli sitäkin järisyttävämpää, kun saattoi ymmärtää masterin hänen houreissaan joutuneen jollain tavalla hengenvaaraan; hän huusi nimittäin: "Voi, Jamie hukkuu! — Voi, pelastakaa Jamie!" ja kertasi samaa hädissään useita kertoja.

Tämä, kuten sanottu, teki sekä rouvaan että minuun järisyttävän vaikutuksen, mutta yleensä eivät herrani houreet paljastaneet hänen parhaita puoliaan. Tuntui siltä kuin hän olisi ottanut todistaakseen veljensä moitteet oikeiksi ja yrittänyt esiintyä kylmänä ja kuivana luonteena, joka ei ajattele muuta kuin rahojen keräämistä. Jos olisin ollut yksin, en olisi vähääkään välittänyt tuosta, mutta koko ajan kun hänen puhettaan kuuntelin, kuvailin samalla mielessäni, millaisen vaikutuksen se oli tekevä rouvaan, ja ajattelin hänen arvonsa päivä päivältä laskevan. Olin koko avarassa maailmassa ainoa, joka häntä ymmärsi, ja pidin velvollisuutenani koettaa opettaa eräs toinenkin häntä ymmärtämään. Joko hän kuolisi ja hänen hyveensä hautaantuisivat mukana, tai jäisi hän eloon ja saisi jälleen tuon murheellisen osan: oman ymmärryksensä — joka tapauksessa oli minun pidettävä huolta siitä, että häntä sydämestä surtaisiin tai teeskentelemättä toivotettaisiin tervetulleeksi elämään, ja että sen tekisi hänen eniten rakastamansa, hänen vaimonsa.

Kun en saanut tilaisuutta persoonalliseen puhelemiseen, keksin jonkunlaisen asiakirja-menettelyn. Muutamina öinä, niinä tunteina, joina minun olisi pitänyt nukkua, laadin niin sanoakseni tilin toimistani. Huomasin kumminkin pian, että se oli tehtäväni helpoin osa, ja että se, mitä oli jäljellä — paperien jättäminen rouvalle — meni melkein yli uskallukseni. Useita päiviä minä kuljin paperit kainalossa väijyen tilaisuutta, jolloin puhe kääntyisi sellaiseen suuntaan, että voisin sen johdattaa asiaani. En tahdo kieltää niin toisinaan tapahtuneenkin, mutta kieleni kohmettui aina juuri silloin kitalakeeni ja olisin varmaankin saanut iankaikkisesti vaeltaa asiakirjat kainalossa, ellei onnellinen sattuma olisi tullut avukseni.

Se tapahtui eräänä iltahetkenä, kun jälleen olin lähdössä pois asia yhtä epävalmiina ja epätoivon tuska sydämessäni.