Sitten hän huomasi vaimonsa (ei olisi luullut hänen häntä ennen nähneenkään), joka itki kuunnellessaan hänen puhettaan, ja lankesi hänen jalkoihinsa. "Voi, rakas tyttöni", huudahti hän, "anna sinäkin anteeksi minulle! Ei miehellesi — minä olen vain hävittänyt sinun elämääsi. Mutta sinä olet tuntenut minut nuorena; silloin ei Henry Duriessa ollut mitään pahaa; hän aikoi aina olla sinulle lempeä ja hyvä. Hän se on — poikanen, joka leikki kanssani muinoin — voi, voitko koskaan, koskaan antaa hänelle anteeksi!"
Kaiken tämän aikana seisoi lordi kylmäverisenä, ystävällisenä katselijana, joka hallitsi asemaa. Ensi huudahduksen jälkeen, joka todellakin olisi voinut säikyttää talon väen jalkeille, hän kääntyi minuun päin ja sanoi: "Sulkekaa ovi." Nyt hän nyökkäsi itsekseen.
"Nyt voimme jättää hänet vaimonsa huostaan", sanoi hän. "Hae kynttilä,
Mackellar."
Kulkiessamme lordin kanssa, huomasin omituisen seikan; vaikka oli aivan pimeä, eikä yö vielä ollut varsin pitkällä, tuntui minusta kumminkin kuin olisi ilmassa ollut aamun henkeä. Samalla liikahtelivat aina viheriöitsevien puitten oksat kohisten hiljaa kuin lainehtiva meri. Silloin tällöin tuntui raitis ilmavirta, ja kynttilän liekki lekutti. Luulen, että riensimme sitäkin enemmän juuri ympärillämme heräävän elämän vuoksi. Tulimme kaksintaistelupaikalle, jossa lordi katseli veritäpliä tyynesti kuin stoalainen, ja kulkiessamme eteenpäin maihinnousupaikkaa kohden tapasimme vihdoin muutamia merkkejä siitä, miten asian laita todella oli. Ensinnäkin oli siinä paikassa, missä tiellä oli verilätäkkö, jää murskaantunut nähtävästi useamman kuin yhden miehen askelten alla; hiukan kauempana oli nuori vesa taittunut, ja alhaalla maihinnousupaikalla, jonne salakuljettajat tapasivat vetää veneensä, oli toinen verilätäkkö eittämättömänä merkkinä siitä, että kantajain oli täytynyt siinä pysähtyä hengähtämään.
Aloimme huuhtoa pois tuota veritahraa merivedellä, jota kannoimme lordin hatulla. Meidän tätä tehdessämme alkoi tuuli yht'äkkiä valittaen puhaltaa ja silmänräpäyksessä oli ympärillämme niin pimeä, ettemme nähneet mitään.
"Alkaa tulla lunta", sanoi lordi, "ja se onkin parasta, mitä voimme toivoa. Mennään nyt pois, me emme voi saada mitään aikaan pimeässä."
Kun kävelimme kotiin päin, oli tuuli jälleen tyyntynyt, ja me kuulimme kovaa, läiskivää ääntä ympäriltämme. Tultuamme pois puiden suojasta huomasimme, että oli tullut rankkasade.
Kaiken tämän aikana oli lordin huomiokyky ja hänen ruumiillinen reippautensa herättänyt huomiota. Hän oli vieläkin verrattomampi siinä neuvottelussa, joka pidettiin, kun olimme ehtineet sisään. Salakuljettajat, sanoi hän, olivat varmaan ottaneet masterin mukaansa, vaikka meidän täytyikin tyytyä vain arvailemaan, oliko hän elävä vai kuollut. Sade liottaisi ennen aamua pois viimeisenkin jäljen siitä, mitä oli tapahtunut; sitä oli meidän käyttäminen hyväksemme. Master oli tullut kotiin aivan odottamatta illan pimetessä; nyt piti levittää tietoa, että hän oli lähtenyt yht'äkkiä ennen päivän koittoa, ja jotta asia näyttäisi todenmukaisemmalta, piti minun mennä miehen kammariin, koota hänen tavaransa ja piilottaa ne. Tosin jäi asian onnistuminen riippumaan salakuljettajista, heidän vaitiolostaan; tämä oli se auttamaton heikko kohta, joka syyllisyydentuntoamme seurasi.
Minä, kuten sanoin, kuuntelin häntä ihmetellen ja lähdin heti noudattamaan hänen käskyänsä. Mr. Henry ja rouva olivat lähteneet salista, lordi kiiruhti takaisin levolle, talonväki ei osoittanut mitään levottomuuden merkkejä, ja kulkiessani torninrappuja ylös, kuolleen miehen huoneeseen, tunsin mielessäni yksinäisyyden kammoa.
Tultuani sisään näin suureksi ihmeekseni, että kaikki oli epäjärjestyksessä aivan kuin lähdön edellä. Kaksi matkasäkkiä oli jo suljettu; kolmas oli vielä auki, mutta melkein täynnä sekin. Yht'äkkiä aavistin asian oikean laidan. Miehellä oli ollut aikomuksena joka tapauksessa lähteä; hän oli vain odottanut Crailia, joka taas odotti sopivaa tuulta. Aikaisin yöllä olivat merimiehet huomanneet sään vaihdoksen, vene oli laskenut maihin siitä ilmoittamaan, ja miehet olivat kompastuneet maassa makaavaan. Niin, vieläpä enemmänkin minä aavistin. Matkan edeltäpäin suunnitteleminen selvitti jossain määrin hänen käsittämättömän loukkaavaa käytöstänsä viimeisenä iltana; se oli jäähyväislaukaus, nyt kun hänen ei enää tarvinnut pitää vihaansa aisoissa etujensa vuoksi. Ja vielä lisäksi, tuon loukkaavan käytöksen laatu ja rouvan menettely viittasivat toisenlaiseenkin päätökseen, josta en koskaan ole saanut varmaa tietoa ja josta sitä en saakaan, ennenkuin suurena tilinteonpäivänä — sellaiseen päätökseen, että hän vihdoin oli unohtanut itsensä, mennyt liian pitkälle lähentelyssään ja tullut hyljätyksi. Kuten sanoin, en voi tästä asiasta koskaan saada selkoa; mutta ajatellessani sitä tuona aamuna hänen matkatavaroittensa keskellä, oli ajatus minusta kuin sula hunaja.