"Minä ihmettelen yksinkertaisuuttanne, mr. Mackellar", sanoi rouva. "Mitä välittää sellainen mies kunniasta? Mutta hän tietää kuinka arkoja me olemme siitä; hän tietää, että me ennen menisimme kuolemaan kuin julkaisisimme sellaisia kirjeitä, ja luuletteko, että hän jättäisi tuon tiedon hyväkseen käyttämättä? Se mitä te, mr. Mackellar, sanotte miekaksenne, ja joka aivan varmaan voisi käydä aseesta, jos olisi kysymyksessä mies, jolla olisi hiukankin säädyllisyydentuntoa, olisi vain pahvi-miekka häntä vastaan käytettynä. Hän hymyilisi teille ja teidän uhkauksillenne vasten naamaa. Hän tekee alennuksestaan lujan aseman, siitä tulee hänen vahva puolensa; sellaisia luonteita vastaan ei auta taistella." Viimeiset sanat hän huudahti hiukan hillittömästi, mutta lisäsi sitten rauhallisemmin: "Ei, mr. Mackellar, olen miettinyt asiaa koko yön, ja siinä sopii menetellä ainoastaan yhdellä tavalla. Olkoon meillä papereita tai ei, tämän talon ovi on hänelle avoin; hän on laillinen perijä, hän juuri! Jos me yrittäisimme sulkea häneltä tien, saisi siitä vain Henry parkani kärsiä ja minä näkisin hänet taas kadulla kivitettynä. Niin — jos Henry kuolee, on asia toinen. He ovat omasta tahdostaan rikkoneet perintösäännön; tila joutuu tyttärelleni, ja minä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa siihen sormellaankaan koskea. Mutta jos Henry elää, hyvä mr. Mackellar, ja tuo mies palaa, saamme me kantaa kärsimyksemme, mutta silloin meitä on kaksi."
Yleensä olin tyytyväinen rouvan mielensuuntaan, enkä voinut kieltää sitäkään, että hänen papereita koskeva puheensa oli jossakin määrin ymmärrettävää.
"Ei puhuta siitä sen enempää", sanoin minä. "Valitan vain, että tulin jättäneeksi naishenkilölle alkuperäisiä asiakirjoja, menettely, jota sopii sanoa mitä lyhytnäköisimmäksi. Mitä puheeseen eroamisestani tulee, niin se ei ollut muuta kuin suunpieksämistä. Te voitte olla rauhassa, rouva. Minä kuulun Durrisdeeriin, aivan kuin olisin täällä syntynyt."
Minun on tunnustaminen, että hän näytti pääsevän keveämmälle mielelle, ja tuosta aamusta me aloitimme monta vuosikautta kestävän toiminnan molemminpuolisen ymmärryksen ja kunnioituksen pohjalla.
Samana päivänä, joka epäilemättä oli määrätty ilon päiväksi, me huomasimme mr. Henryssä ensimmäiset paranemisen oireet, ja kello kolmen tienoissa seuraavan päivän iltapuolella hän tuli jälleen tajuihinsa; hän tunsi minut ja puhutteli minua nimeltä mitä herttaisimmalla tavalla. Rouva oli myöskin huoneessa sängyn jalkopäässä, mutta sairas ei näyttänyt häntä huomaavan. Hän olikin vielä niin heikko (kuumeen jäljeltä), että hän teki tuon yhden ainoan ponnistuksen ja vaipui sitten jälleen tylsyyteensä takaisin. Tämän jälkeen edistyi paraneminen hitaasti, mutta tasaisesti. Joka päivä tuli ruokahalu paremmaksi; joka viikko voimme huomata hänen voimistuneen ja kohentuneen, ja ennen kuukauden loppua hän voi nousta ylös. Me olimmekin jo sitä ennen tavallisesti kantaneet hänet tuolissaan puutarhaan.
Ehkä juuri tuohon aikaan meidän — rouvan ja minun — mielissämme vallitsi suurin ahdistus. Kuoleman pelko oli ohi, mutta pahempi seurasi. Joka päivä meistä tuntui, kuin kulkisimme lähemmäksi ratkaisua, mutta päivät kuluivat, eikä mitään tapahtunut. Mr. Henryn voimat lisääntyivät; hän jutteli kanssamme pitkään mitä erilaisimmista asioista; hänen isänsä tuli ja istui hänen luonaan ja meni jälleen pois, mutta kertaakaan ei edes viitattu elettyyn murhenäytelmään eikä edellä käyneisiin aiheisiin. Muistiko hän tapauksen, mutta salasi kammottavan tietonsa, vai oliko kaikki kadonnut hänen mielestään? Tämä arvoitus pakotti meidät päivisin, hänen seurassaan ollessamme, alituiseen pelonalaiseen varovaisuuteen, ja yöllä se piti unen loitolla. Emme edes tietäneet, kumpaa näistä kahdesta olisimme toivoneet, siinä määrässä ne molemmat näyttivät luonnottomilta ja samalla selviltä todistuksilta siitä, että aivot olivat vioittuneet. Tultuani tällaisiin pelokkaisiin ajatuksiin seurasin hänen käytöstään erityisen tarkasti. Jotakin lapsellista oli hänen olemuksessaan, iloisuutta, joka oli hänen alkuperäiselle luonteelleen aivan vierasta, äkkiä syntyvää ja pysyväistä huomaavaisuutta pikku seikkoja kohtaan, joista hän ennen ei ollut vähääkään välittänyt. Ahdistuksen aikana olin minä ollut hänen ainoa uskottunsa, voinpa sanoa hänen ainoa ystävänsä. Vaimostaan hän oli ollut etäällä. Mutta nyt, parannuttuaan, hän oli kuin toinen ihminen, menneisyys oli unhotettu ja vaimo oli hänen ensimmäinen ja ainoa ajatuksensa. Kaiken, mikä häneen vaikutti, hän kertoi rouvalle, aivan kuin pieni lapsi äidilleen, ja näytti olevan varma osanotosta, kutsui hänet luokseen, joka kerta kuin jotakin tarvitsi, niin huolettoman vapaasti, että tuntui siltä kuin hän olisi edellyttänyt suopeutta, ja rouvan kunniaksi on mainittava, ettei hän koskaan pettynyt. Rouvaan vaikutti miehen muuttunut käytös sanomattoman liikuttavasti; luulen hänen sisimmässään tunteneen aivan kuin soimausta, ja ensi aikoina huomasin hänen joskus hiipivän pois huoneesta saadakseen vapaasti kyynelöidä. Mutta minusta ei muutos näyttänyt luonnolliselta, ja vertaillessani sitä siihen, mitä muuten havaitsin, minun täytyi useinkin pudistaa päätäni, ja vähitellen alkoi minussa syntyä epäilyksiä, oliko hän täysin järjissään.
Kun tuo epävarmuuden tila kesti vuosikausia, oikeastaan aina isäntäni kuolemaan asti, ja pimensi koko meidän keskinäiset suhteemme, on syytä puhua siitä perinpohjaisemmin. Kun hän jälleen kykeni hiukan ryhtymään asioihin, oli minulla monta tilaisuutta tarkasti tutkia hänen tilaansa. Häneltä ei puuttunut ymmärtäväisyyttä, eipä vaikutusvoimaakaan, mutta vanha, aina vireillä oleva innostus oli poissa. Hän väsyi pian ja alkoi haukotella, ja raha-asioissa, missä sellainen vähimmin on paikallaan, hän esiintyi kevytmielisesti, melkeinpä huolimattomasti. Totta kyllä, ettei meillä, nyt, kun ei enää tarvinnut tapella masterin vaatimuksia vastaan, ollut yhtä suurta syytä olla periaatteellisesti turhantarkkoja ja pitää kiinni killingistä. Totta on sekin, että hänen välinpitämättömyytensä ei mennyt sopivaisuuden rajain ulkopuolelle; muutenhan en olisi siihen koskaan myöntynytkään. Mutta joka tapauksessa tämä oli muutoksen merkki, hyvin pieni tosin, mutta samalla sangen selvä, ja vaikk'ei kukaan voinut sanoa isäntäni millään tavalla tulleen päästä vialle, ei myöskään kukaan voinut kieltää hänen menettäneen jotain persoonallisuudestaan. Sama oli laita kauttaaltaan hänen käytöksensä ja esiintymisensä. Hieman kuumehehkua oli jäänyt hänen vereensä, hänen liikkeensä olivat hiukan rauhattomammat, hänen puheensa kävi huomattavasti nopeammin, mutt'ei toki koskaan aivan päin seiniä. Miellyttäville vaikutelmille hänen henkensä oli hyvin avoin; ne se otti innokkaasti vastaan ja nautti niistä paljon; jos taas sattui pieninkin viittaus vastoinkäymiseen ja suruun, tunsi hän selvää kärsimättömyyttä ja välitöntä helpotusta sellaisten mietteitten jälleen poistuessa. Tätä mielentilaa hän sai kiittää siitä onnesta, jota hän viimeisinä vuosinaan nautti, ja sittenkin juuri tässä suhteessa sopi sanoi, ettei mies ollut oikein entisellään. Eräs tärkeimpiä elämän vaatimuksia on, että uskallamme katsoa silmiin sitä, mikä ei ole autettavissa; mr. Henryn sitävastoin oli pakko ajaa huoli pois joko olemalla tahallaan sitä ajattelematta tai myöskin hävittämällä hinnasta mistä hyvänsä sen syyn, joten hän näytteli vuoroin strutsia, vuoroin härkää. Tästä pontevasta tuskan pelosta johtuvina täytyy minun pitää kaikkia hänen myöhemmän elämänsä aikana sattuneita onnettomia, ajattelemattomia tekoja. Se oli epäilemättä syynä siihen, että hän kuritti tallirenki Mc Manusta, seikka, joka on mitä ankarimmassa ristiriidassa sen tavan kanssa, millä hän ennen esiintyi, ja joka muutamaksi ajaksi antoi aihetta moninaisiin juorujuttuihin. Saman tunteen laskuun kuuluvaksi luen senkin, että menetimme noin kaksisataa puntaa kokonaan, vaikka olisin voinut puolet pelastaa, jos hänen kärsimättömyytensä olisi ollut pienempi. Mutta hän piti parempana häviötä tai mitä muuta äärimmäisen epätoivoista tekoa kuin huoliin alistumista.
Kaikki tämä on johtanut minut kovin kauas siitä, mikä meitä toistaiseksi suretti: epävarmuus siitä, muistiko hän vai oliko hän unohtanut kamalan työnsä, ja jos hän sen muisti, missä valossa hän sitä katseli. Aivan äkkiä me saimmekin sen tietää, ja ilmitulo-tapa on elämäni suurimpia yllätyksiä. Hän oli ollut ulkona useampia kertoja ja saattoi jo hiukan kävellä toisen taluttamana. Sattumalta olin kerran hänen kanssaan kahden kesken puutarhassa. Silloin hän kääntyi puoleeni hymyillen omituisen pelokkaasti, aivan kuin koulupoika, joka on tehnyt jonkin ilkityön, ja kuiskasi ilman minkäänlaista aloittelua: "Minne te hänet hautasitte?"
En saanut sanaa suustani vastaukseksi. "Mihin te hänet hautasitte?" toisti hän. "Minä tahdon nähdä hänen hautansa."
Huomasin olevan parasta tarttua sonnia sarviin. "Mr. Henry", sanoin minä, "minulla on kerrottavana teille jotain, mikä teitä varmaankin suuresti ilahduttaa. Inhimillisen todennäköisyyden mukaan ette ole syypää mihinkään surmatyöhön. Teen johtopäätökseni eräiden todisteiden pohjalla, ja niiden mukaan näyttää siltä, ettei veljenne ollut kuollut, vaan vietiin pyörtyneenä kutteriin. Nyt hän mahdollisesti on aivan terve."