En voinut selittää hänen kasvojensa ilmettä. "Veljenne James", vastasin. "En mielelläni herätä toivoa, joka ehkä osoittautuu vääräksi, mutta persoonallinen vakaumukseni on, että hän nähtävästi on elossa."
Mr. Henry voihkasi. Sitten hän äkkiä nousi paikaltaan reippaammin kuin koskaan sitä ennen, asetti sormensa rinnalleni ja sanoi puoleksi kuiskaten puoleksi kiljaisten: "Mackellar" — niin sanat kuuluivat — "ei mikään voi tappaa sitä miestä. Hän ei voi koskaan kuolla. Hän ahdistaa minua iankaikkisesti — iankaikkisesta iankaikkiseen!" sanoi hän, ja istuutui jälleen, vaipuen katkeamattomaan vaitioloon.
Pari päivää myöhemmin hän sanoi samoin salaperäisesti hymyillen ja katsahtaen ympärilleen, aivan kuin tullakseen vakuutetuksi siitä, että olimme kahden: "Mackellar, kun saatte vähäkin vihiä, kertokaa se heti minulle. Meidän täytyy pitää häntä silmällä; muuten hän meidät yllättää, kun sitä vähimmin odotamme."
"Ei hän enää tule tänne itseänsä näyttämään", sanoin minä.
"Kyllä, kyllä hän tulee", sanoi mr. Henry. "Missä minä ikänä olen, sinne hänkin saapuu." Taas hän katseli tarkoin ympärilleen.
"Älkää ajatelko sellaisia, mr. Henry", sanoin minä.
"Ei", sanoi hän, "se on hyvin hyvä neuvo. Me emme ajattele sitä koskaan, paitsi silloin kun te saatte tietää jotakin uutta. Asiahan ei ole vielä selvillä", lisäsi hän; "voihan olla, että hän on kuollut."
Tapa, millä hän tuon sanoi, sai minut aivan varmaksi siitä, mitä tuskin olin uskaltanut otaksua: että hän, ollenkaan mitään katumusta tuntematta, päinvastoin oli pahoillaan, ettei tappoyritys ollut onnistunut. Tämän keksinnön minä pidin omana tietonani, sillä pelkäsin sen vahingoittavan häntä rouvan silmissä. Mutta sen vaivan olisin voinut olla näkemättä; hän oli sen arvannut omin neuvoin ja piti tunnetta varsin luonnollisena. Eipä käynyt kieltäminen, että me kaikin kolmen olimme samaa mieltä, ja Durrisdeeriin ei yleensä olisi voinut saapua tervetulleempaa uutista kuin tieto masterin kuolemasta.
Tässä minun on mainittava se poikkeus, joka oli olemassa: vanha lordi. Kohta kun pelkoni oman isäntäni suhteen jonkun verran hälveni, huomasin minä vanhassa herrassa, hänen isässään, muutoksen, joka näytti olevan uhkaavan kuoleman merkki.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pöhöttyneet. Istuessaan lieden ääressä latinaansa lukemassa hän saattoi vaipua uneen, jolloin kirja vieri tuhkaan; oli päiviä, joina hän veti jalkoja perässään, ja toisia, jolloin hänen puheensa katkeili. Hänen olemuksensa lempeys näytti kehittyvän aivan äärimmäisyyteen; hän pyysi anteeksi pienintäkin vaivannäköä, oli mitä huomaavaisin kaikille, ja osoitti minulle mitä imartelevinta kohteliaisuutta. Eräänä päivänä hän oli kutsunut lakimiehensä luokseen ja ollut kauan kahden kesken hänen kanssaan huoneessaan. Kulkiessaan vaivalloisin askelin salin läpi kohtasi hän minut ja tarttui ystävällisesti käteeni. "Mr. Mackellar", sanoi hän, "minulla on ollut monta syytä pitää palveluksianne oikeassa arvossa, ja tänään, kun olen uudistanut testamenttini, olen uskaltanut mainita teidät yhtenä sen toimeenpanijana. Olette varmaan niin kiintynyt perheeseemme, että teette minulle sen palveluksen."